Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 27. joulukuuta 2013

lauantai 21. joulukuuta 2013

Erittäin epäjouluinen aihe, nimittäin puhetta kautta aikojen lempilevystäni.

Diudiu darlings. Sain jännän idean tässä joululoman alussa. Teen koko loman videoita vaihtuvista aiheista ja laitan ne nettiin sitten ku loma on ohi. Kaks ekaa on jo tehty. Heitän tänne ton viimeisimmän käsikirjotuksen. LEVY AUTIOLLE SAARELLE/ Kaikkien aikojen lempilevyni Varmaan meistä jokaisella on SE LEVY, mistä tulee hyvät muistot vuosikausia sen ilmestymisen jälkeenkin. Se oman elämän Gamechanger-levy, mistä "kaikki" alkoi. Mulla tämä kyseinen levy on Hanoi Rocksin Street Poetry vuodelta 2007. Vallan hysteerinen videon making of-video Kyseinen video valmiina Henkilökohtaisesti tärkein biisi kyseiseltä levyltä Levy oli mun elämän ensimmäinen rocklevy, jonka ikinä ostin, voisi sanoa, että ensikosketus rockiin, sitä ennen olin fanittanut jotain muuta viis vuotta putkeen. (Ei kerrota kenellekään, että kyseessä oli Antti Tapani Tuisku). Oma kappaleeni levystä on vähän kärsinyt vuosien varrella, sitä on rakastettu niin paljon, että kannessa on halkeemia, onneksi levy ei pätkiny yhtään, kuuntelin sen tänään läpi. En oikeesti tienny Hanoi Rocksista mitään ennen kesää 2007, kun joka paikassa koko ajan alkoi soida Fashion. Fashion on myös kappale, joka soi, kun tapasin bändin ensimmäistä kertaa. Pieni kuukautta ja paria päivää alle 15vuotias Paula oli ihan vitun myytyä naista, kun sanoo Michael Monroelle, jotain että sen bändi on legenda ja Michael vastaa ottamalla aurinkolasit pois ja hymyilemällä ihanasti ja sanomalla "kiitos" naurahdettuaan ensin somasti. Street Poetry-levyn paras biisi ei ehkä ole Fashion, mutta vaan ton. Street Poetry on myös siitä harvinaisia Hanoi-levyjä, että siltä löytyy nimibiisi. Street Poetry on upea levy, joka, kuten nokkelat jo päättelikin, kertoo Lontoossa asuneesta katurunoilijasta, jonka Mike ja Andy tapas joskus kasarilla. Street Poetry-biisin yksi rivi on tatuoitu sydämeeni ja käsivarteeni. "Might mean nothing much to you, but it´s everything to me". Jotenkin sitä samaisti itsensä siihen runoilijaan, koska vielä levyn ilmestymishetkellä kirjottelin runoja, vaikken kadulla eläkään. Kannattaa todella ottaa haltuun kyseinen levy, jos rock on lähellä sydäntä. Semmonen. Mitäs tykkäsitte? Heitelkää mulle videon aiheideoita, tai vaikka muitakin kysymyksiä tonne, niin katotaan mitä tehään. Oikeen hyvää ja rauhaisaa joulunodotusta kaikille. Ens vuotta odotellessa. C ya on tour.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Miksi näytän pedofiililta ja muuta niskaan satanutta paskaa

Sen jälkeen, kun laitoin viime postauksen loppuun Askini osotteen oon saanu anovihaa niskaan enemmän, kun tarpeeksi. Mitä ihmiset saa toisten anonyymista trollaamisesta? Miksi on kivaa sanoa mitä tahansa ilman nimeä tai naamaa? Jos mä oikeesti näytän jonkun mielestä pedofiililtä(huom, kysyjän kirotusvihre 5/5), nin siinä saa olla oikeesti päässä vähän enemmänkin vikaa. Okei, mä en ole mikään malli, sen tiedän, mutta en ole mikään maailman ruminkaan. Nyt vähän ilosempiin asioihin, ainakin tavallaan. Semmonen tunne, kun tulee aamulla ikävä ihmistä, joka ei ollu tällä kiertueella ja tajuaa arvostavansa ja rakastavansa sitäkin enemmän kun luulikaan. Puhun siis Dregenistä, jos jollain meni ohi. Se on jännä, että asioita ja ihmisiä alkaa arvostaa ihan eri tavalla, kun niitä ei vähään aikaan näe. Muistikuva Tavastian keikalta olikohan viime vuodelta: Dregen liikkuu lavalla niinku joku tiikeri, sitte se yhtäkkiä tulee siihen eturivin eteen, sen ihanat mustat hiukset valuu hikeä ja mä räpsäytän siitä kuvan, koska se näytti kauniilta. IKÄVÄ. Täällä soi nyt tää Dregenin levy, joka on HELVETIN HYVÄ. Ens vuonna mä nään senkin taas. Haluaisin vain lomalle jo. Tahdon vaan keikalle. Oon huomannu olevani semmonenkin, että jos mulle hehkuttaa tiettyä ihmistä tarpeeksi kauan, mä ikäänku tarkistasn asian ja alan tykätä niistä. Näin kävi Sami Yaffan ja nyt Dregeninkin kanssa. Hyvää joulua ja kivaa uutta vuotta kaikille lukijoille ja kiitos tästä vuodesta, mikäli ei törmäillä täällä, tai muualla enää tänä vuonna. ja: C ya on tour.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Koulussa kirjotettua aivo-oksennusta (en itekään aina tajua itseäni)

Anteeks otsikon aiheuttamista mielleyhtymistä, en mä asu teidän aivoissa, enkä aina omissanikaan. Nyt on vasta manaantai, vikan kouluviikon eka päivä ja väsyttää ihan kiitettävästi. Korvissa soi Spotifyn näkemys Aerosmith-soittolistasta, jossa soi nyt juuri KISS? Opinnäytetyössä vertailen SOME-sivuja ja oon päässy vasta ekaan sivuun, mutta kyllä tää varmaan onnistuu. Vaihdoin sen kasariradioon ja nyt täällä soi Skid Row. aivot matkustaa jonnekin muualle, kun varmaan pitäis. Youth gone wild. olispa jo joululoma. Mä VIHAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAN NÄITÄ MAINOKSIA. Mikä tää on? Manic Monday, okei. Voiku päästäis ennen neljää. kärsin. Joululomalla en tee mitään, kirjotan ja nukun ja SYÖN kuin lihava prinsessa. Haluaisin matkustaa Tardiksella 1980-luvulle, mielellään Jack Harknessin kanssa, jos toi kertoo kellekään mitään. Minä ja Kapteeni Harkness tavattais Michael Monroe nuorena ja Jack iskis siihen silmänsä, aika saletisti, kuka ei sen näköseen jätkään ihastuis. Jännästi tunnelma vaihtu. Yritin sanoa, että kärsin kun ei oo keikkoja joululomalla, mut mistä sen tietää mitä ne yhdet keksii? NYT SOITOSSA Paranoidii. Viime merkinnästä jäi pois se, että Nikki Sixxillähän oli synttäri viime viikolla. se on nyt 55. Ei sitä käsitä. Ei se näytä yhtään 55-vuotiaalta. Ja Steven Tyler ei näytä 65-vuotiaalta. Rokkarit ei ikäänny. Aa, tää on vielä liveversio, oi. Grreen daay ja biisi, jota joskus vuosia sitten luukutin hulluna. Sekavaa sekavuutta. Jos en saa itseäni niskasta kiinni, lupaan kirjottaa tämmösiä joka päivä tällä viikolla ja jos saan, kirjtan varmaan silti joskus tällä viikolla niin sanotusti paremman. Nähdään kun tavataan. menkää huutamaan mun lootaan, jos on huudettavaa. avautuakin saa.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Päiväkirjan pölysiltä sivuilta. Kirjoitettu NIKKI SIXXin vaikutuksen alaisena.

14.12.2013 14.40 Miks mä aina kirjotan tänne joko vitun kikseissä keikasta tai vitun masentuneena elämästä? Nyt kuuntelen vitun pitkästä aikaa SIXX AM.ää ja masentelen. Meemi lähti kävelemään, ku ei kestäny mun keikkaviestitulvia. Vitun kusipää. Vai oonko se tässä tapauksessa minä? Saatana. Kaikki vaan jättää mut. Ei ihme, ettei mun tekstienkään hahmot uskalla puhua tunteistaan kenellekään, ku itekin tyyliin kuolisin, jos mun ihastus kuulis, että välitän siitä. Miks tää on aina tämmöstä? Mä saan paperit toukokuussa ja en halua lähteä, niinku Kymppi. Miten kukaan voiskaan jakaa mua, kun mä oon tämmönen perkeleen maaninen fanityttö? Järjestelin levyhyllyt oikeeseen järjestykseen ja olin hetken ilonen, noinkin pieni asia saa ihmisen iloseks. Ehkä se on vaan toi Sixx tuolla stereoissa, mikä masentaa. Ens vuonna on hienoa, maailman hienointa, ku nään AEROSMITHin oikeesti livenä, kun ne jumalauta tulee tänne. Mä en kestä, enkä käsitä. Viikko sitten mun muruni, JUMALAni, idolini sanoi mulle ekslusiivisessa vip-lipun ostaneiden fanitapaamisessa, että muistaa mut. Sen lisäks se halas ja oli oma ihana ittensä, vaikka toi taas kuulostaa tylsältä kliseeltä. Michael Monroe muistaa mut, ei sitä voi käsittää, vaikka siitä on jo kirjotettu blogimerkintäkin. Mä ihan totta oon joskus nähny siitä uniakin ja nyt se on totta. Nikki Sixx, jonka rakastan kirjottaa NIKKI SIXX, aina kun puhun siitä netissä ja se on yhä useemmin, on tärkeä ihminen. Kun luin This Is Gonna Hurtia ekan kerran, samaistuin aivan vitusti. Nikki inspiroi mutkin kuvaamaan, vaikka sekin kuulostaa semmoselta asialta, minkä kaikki sanoo. Nikki on ihan uskomattoman tärkeä mulle, ihan samalla tavalla, kun Michaelkin. Ne on näyttäny, että on ok olla erilainen ja oma itsensä. Tehdä sitä, mitä itse sattuu rakastamaan. Mä olen vaan säälittävän ujo fanityttönen Suomesta, ne on maailmantähtiä. Ehkä mua ahdistaa sekin, että seuraavasta keikasta ei oo tietoakaan ja on nyt jo ikävä. Tai okei, se on joskus 2014 ja vaikka sen tietää, että sekin on ihan just, ei voi käsittää sitä. Fuckufkc. Nyt sanon, että älkää olko huolissanne, kyllä mä jotenkin handlaan. Mä näytän maailmalle persettä ja selviän vuodesta 2013. Mulla ei ole hätää, mä en narkkaa edes. Mä vaan olen liikaa yksin. C ya on tour. T. Minä vaan.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Toiset muuttuu, toiset ei edes halua ajatella sitä, häviävänä mahdollisuutenakaan

Joo, oon lueskellu ihmisten muutos-aiheisia merkintöjä tässä tänään ja samalla satuttavankin paljon ite tajunnut, etten haluakaan lähteä mihinkään, tässä on ihan jees. Lauantain tapaaminen+ keikka oli suurta upeutta. Michael tulee halaamaan heti kun näkee mut ja sanoo mulle ne sanat. Ne sanat, joita en vittu usko todeksi itsekään vieläkään, mutta joita olin odottanu, joista olin nähny suunnilleen untakin joskus. "Kyllä mä sut muistan" Kyllä mä muistan sut. Kyllä, mä muistan sut . En tajua tota, en ansaitse tota. Fanitapaamisessa oli oikeesti liikaa vanhempaa väkeä, jotka ei ollu kuullukaan bändistä, mutta kovasti halusi nähdä sen. Ja siitä alussa mainitusta muuttumisesta, huomasin oman muutosvastarintani tänään taas, kun koulun takia piti selata vanhoja Facebook-merkintöjä ja mun kautta aikojen ensimmäinen päivitys, jonka kirjottamisesta on huomenna viis vuotta oli "istuu kirjaston koneella ja miettii Hanoi Rocksia". Muistan sen tytön joka olin sillon, sen naivin, vähän tyhmän idiootin, joka meni aikoinaan lukioonkin, kun Mummi pakotti. Elämä tuntuu välillä hajoavan niskaan, varmaan jokaisella, mutta asiat on kuitenkin vitun hienosti. Diudiu darlings. Sainhan mä tästä jonkunlaisen keikkamerkinnän. Tykkään teistä.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Iloisaa iloisuutta vaihteen vuoksi vaikka kipeältä kuulostanenkin

Antakaas anteeks toi eilinen enkunkielinen tajunnanvirta. En suosita ketään, jolta se meni ohi, kattomaan sitä, koska se oli super-angstista ja erittäin huonoa enkkua. Nyt tosiaan asiaan. Tasan viikon päästä on jännää Kaapelitehtaalla, mitä on koko syksy odoteltu. MICHAEL MONROEN KEIKKAA ja mulla on vippilippu. On ollu ihan semihyvä fanitussyksy, vaikka eilinen keikka menikin ohi yleisen kipeyden takia. Tänä syksynä oon saanu ihan uusia kavereita vanhoista tutuista piireistä, josta saamme kiittää Kulttuuritalon keikkaa. (Anniina, oot ihana). Sitten oon päässy kokemaan maailman parhaan bändin ihan uudessa paikassa, tarkemmin sanoen Oulussa, vielä tarkemmin, Teatrialla. Se oli hieno keikka, sain pyyhkeen ja plektran, jolla seura ei tehnyt mitään. ja oikeesti, en oo puhunu tästä, kun aina tuli muuta, mutta se oli oikeasti upea keikka, jonka upeus johtui kai osittain siitä, ettei sinne ollut tullut eksyttyä ennen. Se tunne kun tärkeä ihminen on lähellä ja olet ekstaasissa jo pelkästä musiikistakin. Tänä syksynä on ilmestynyt yhteensä kolme hyvää levyä vanhoilta tutuilta. Ja nyt ei oikeasti jaksaisi odottaa sekuntiakaan, viikosta puhumattakaan. Mutta, jos nyt menisin pois.

perjantai 29. marraskuuta 2013

My sobbingly sad life

I dont do fucking anything, but go to school and hate almost everyone in there an feel sad for things that are no longer anywhere. Now I could be on a gig, but instead I am listening Hugh Laurie reading stuff on Spotify and feel better than most of the day. I am bit sick and most of my sadness is caused by old shitty decision which I made because I was damn confusd. Reasons to skip a gig 1. I got hoarseness on my voice 2. I am almost sick minus the feaver. 3. I got no money for doorman. But I promised my FB-friends pictures from there. But I got the Monroe-show, that I have been waiting for entire autumn. I do not know why I decided to write in english or do this sort of random entry, but I did. Bye for now.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Pari pientä sanaa ja koko maailma hajoaa

On se jännä, miten pari sanaa voi saada sut miettimään koko asian ihan uudestaan. "My Lord sweet satan"... Okei, biisi on ihana, mutta voisiko ne sanat olla yhtään osottelevammat? Toi on harmi, koska toi on oikeesti tyyliin ton Dregenin uuden levyn paras biisi. Mä kuvasin sen videolle siellä Virgin Oilissa ja en laulanu mukana kertsiä koska syyt. Sain plekunkin ja oon pitäny sitä puolet viikonlopusta nyrkissäni, koska awwn. Marraskuun pimeys tappaa kaikki kivat asiat. En jaksa. Varmaan kirjotan sitten tällä viikolla vielä paremminkin.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Olen onnellisuus

Anteeksi pitkä hiljaisuus tänkin blogin puolella, mutta nyt ollaan paikalla. ja jumalauta. ELÄMÄ ON HIENOA. kyllä. Eilen oli ihan loistava keikka. Vittu, se oli loistava. sain plektran ja siellä kuultiin se herranjumalauta Flat Tyre On Muddy Road, rakastin sitä niin paljon. ulkona on marraskuu ja silti on kivaa. Vai mitä muutakaan voi olla, kun eilen ilmestyi aivan ihana musavideo, josta enemmän sitten seuraavaan merkintään ja kun hehkutat keikkaa ja videota Facebookiin, niin SAMI tykkää siitä taas. Oon ihan väsynyt mutta tosi onnellinen. Kaikki on kivaa ja oon hei radiossa työssäoppimassa ja tosi ilonen. gtoifklfvligfiulfgglidffdjdfo. Nukuin eilen tosi vähän joten merkintä on vähän tynkä.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Arvioinnin mahdottomuudesta huolimatta

Michael Monroe- Horns and Halos. Kysymyksessä on levy, jota on odotettu viime keväästä asti. Levy, joka myi sitten neljässä päivässä kultaa. Levy, joka oli ensimmäisen viikkonsa albumilistan ykkösenä, mutta sitten hävisi Avenged Sevenfoldille, koska "Suomi on hevimaa". Ja tässä nyt yritetään kovasti arvostella tämä levy lipsahtamatta epäammattimaiseen hehkuttamiseen. Ennakkotunnelmat Kaksi sinkkua ja osan niistä ovelista teasereista kuultuani osaan odottaa vain äärettömän tymäkkää ja räjähtävää kokonaisuutta. Odotan oikeastaan hitikkäitä kerosäkeitä ja sanoituksellista iloittelua. Kysynpä vain, että missä on Eighteen Angelsin video? Olen odottanut tätä viime keväästä ja tiedän saavani vähintään sen, mitä odotan ja toivon myös yllättyväni positiivisesti. Radio Rockin ratkaisu sijoittaa ensisoitto päivää ennen, kuin levyä oikeasti saa kaupasta, ihmetyttää. Ensisoitot kun yleensä Rockilla on ajoitettu sille päivälle, kun levy on tulossa kauppoihin. Yleisarvio Levy potkii raja-aidat kumoon, löytyy reggaeviittauksia, punkmaisia piirteitä ja ´punkbluesia´ niinkuin Monroe tyyliä kutsuu. Levyllä on 11 kappaletta ja Special Editionilla 13, arvion alla on Special Edition, vaikka minulla toki on molemmat. Levy on ensimmäinen Monroen levy vähään aikaan, jolta löytyy nimikkobiisi. Conte ottaa Gingerin sanoittajan saappaat hienosti haltuun. Kappalekohtainen arvio TNT Diet Biisi alkaa tymäkällä kitaralla. Laulusoundi kuulostaa räkäiseltä, hyvällä tavalla. Punkvaikutteet kuuluu läpi. Biisi kestää vähän yli kaksi minuuttia. Ballad of the Lower East Side Levyn ensimmäinen sinkku, josta tehtiin hieno video. Biisi on kokonaan Conten käsialaa. Kumarrellaan vanhoille ajoille New Yorkisssa. Biisin kaava, että aloitetaan hitaahkosti ja sitten paahdetaan, kuin huomista ei olisi koskaan tulossakaan, toimii erinomaisesti. Rakastan. Kertosäkeistö on helppo oppia ulkoa. Biisi on ollut kesäkiertueella hieno avausralli. Tahti on hengästyttävä. Eighteen Angels Jälleen hienot kitarat aloittaa. Toinen sinkku. Alku kuulostaa vähän bluesilta. Biisi, jolle on ilmeisesti olemassa video, mutta se ei ole vielä internetissä. Tunnelmaltaan vähän samanlainen, kuin edellinen, hienolla tavalla. Saatiin se huuliharppukin kehiin. Hitaahko. Monroe ei halua siipiään vielä. Saturday night special Selvimmät punkvaikutteet tähän mennessä. Conten kappale taas. "Me and my fiendish friends"-kohta kuulostaa finnish friendsilta, mikä on tietysti ovelaa, koska Conten suomalaiset ystäväthän on Yaffa ja Monroe. Biisi toimii kuin junan vessa ja kestää kaksi minuuttia, taas. Stained glass heart Kuulostaa alustaan asti Lords of the New Churchin Russian Roulettelta. Yksi suosikeistani, tai ainakin tähän mennessä. Vähän hitaampi, kuin muutama edeltäjänsä. Monroen ´slovariääni´ pääsee oikeuksiinsa. Erittäin hyvä biisi. Haluan kuulla tämän livenä. Biisin tekijäkaksikko Conte ja Dregen pääsevät vauhtiin, kun kitarasoolot tulee kehiin. Horns and Halos Oli alunperin ensimmäisiä kappaleita tältä levyltä, joita Monroe-bändi livenä esitti. Taas nopea jo alussa. Sarvia ja sädekehiä. Biisi, josta on vaikea sanoa mitään. Etsikääs se Youtubesta. Hieno biisi. Child of the Revolution Toinen Conte-Dregen-kaksikon biisi, minkä huomaa jo alusta. Ei `Children of the revolution` vaan ´child of the Revolution´, Vallankumouksen lapsi. Taustalauluista löytyvät Christian Casagrande ja Steve Conten kuusivuotias poika Zia. Biisin sanat rimmaa hienosti. Mahtava biisi. Kapinoidaan kaikkea huonoa vastaan. Biisi, jonka tahtiin haluaa näyttää rockmerkkiä taksin ikkunasta ulkona jonottavalle massalle, tai vaihtoehtoisesti liittyä siihen ja pitää hauskaa, Soul Surrender Levyn se ´bluespunk´-biisi. Biisin alussa ollaan ihan selvästi jossain isolla klubilla ja sitten kun säkeistö alkaa ollaankin Jamaikalla. Tykkään vaihtelusta. Erittäin hieno idea. Half the way Hieno tapa näytää kuulijalle, että ´nyt ollaan puolivälissä, muru´. Diggaan kuin hullu puurosta siitä, että se alkaa saksofonilla. Kertosäkeistöstä tulee outoja mielleyhtymiä. Saksofonilla on loistavan iso rooli. Kitarat on ihanat. Biisin kanssa voisi tanssia koko yön. "Älä jätä mua puoliväliin" huutaa kuulija biisin mukana. Eikä biisi jätäkään. Ritual Toinen levyn selkeä slovari. Arvatkaa kaksi kertaa tykkäänkö? Todellakin tykkään. Alku on ainakin selkeä viittaus Hanoi Rocksiin, mutta kuka ei välillä menneisiinsä viittaisi? Kertosäe paahtaa viimeistä päivää. Conte-Monroe-Yaffa lukee tekijätiedoissa. Loistava. Hands are tied Kitaralevy, selvästi ainakin alkujensa perusteella. Saksofoni taas pinnalla. Tekisi mieli taas tanssia. Monroe ei tarvitse ´popperseja tai speediä`, se rokkaa sut kanveesiin ihan omalla energiallaan. Erittäin hyvä biisi. Normilevyn viimeinen biisi. Jättää kyllä kuulijan haluamaan lisää. Happy neverafter Eräs kaverini sanoi hyvin "Happy Neverafter on huumetta". Saan vision, jossa Monroe on lukittu jonnekin saarelle vihaamiensa tyyppien kanssa, sitten se laulaa tätä niille. Vihaista sellaisella tavalla, että sitä haluaa aina lisää. Don´t block the sun Conten käsialaa sanoiltaan. Ihana, että alku on taas hidas. Kun kuulin tän ekan kerran,masennuin siitä "My time has come"-rivistä, koska ei sitä halua, että Monroe mihinkään lähtee. Sanat puhuu siitä, että se lentää jonnekin tähdelle, niillä siivillä joita se ei halunnut Eighteen Angelsissa. Kuitenkin sitten myös "I aint done", et sä olekaan, enkä mäkään. Loppuarvio: Energiaa ja slovareita kivalla sekoituksella, joka toimii. Arvosanaksi yhdeksän tähteä. Tämän levyn arvioiminen oli mahdoton tehtävä. Haluan jo kiertueelle. Ja laittakaa ihmeessä se Eighteen Angelsin video nettiin.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Sarvia, sädekehiä ja sulaa hulluutta (epäkronologinen kertomus muutamasta viime päivästä)

Taustalla soi HIM, ja saa soidakin. Keväästä odotettu levy ilmestyi perjantaina. Löysin itseni ekana jonosta. Sanoin Ciao. Sinä olit yhtä ihana, kuin aina. Tunnistitko, ehkä. Pikakelaus eiliseen, kun ilmoitit suorassa lähetyksessä, että levy on myynyt kultaa neljässä päivässä. Olin sekaisin, olen sekaisin, itketti onnesta, itkin onnesta, sekoilin Faboon ja kaikkialle. Tänään meinasin itkeä taas, kun Sami tykkäsi tilastani. Tänään lagaan kotona ja lähden keikalle iltapäivällä. HH-levyarvio tulee varmaan seuraavaan merkintään. Laitan kuvia tänään, jos jaksan. HH-kiertue starttasi ainakin mielestäni sillä nimmaroinnilla. Se oli hullua, hienoa, mahtavaa. Monroe tarjosi yhteiskuvaa, minä lagitin ja matelin. Omistan molemmat versiot HHsta. Eilen tein löytöjä Jäänsärkijästä. Kaksi levyä HIMiä ja Uniklubin Luotisateen. Mietin jo eilen että oonko muuttumassa emoprinsessaksi. Tuskin ihan sentään. Jeeps. En oo kuollu, oon sekopää. Ens kerralla parempaa keikkaraporttia ja se arvio.

torstai 1. elokuuta 2013

It´s showtime (kiertueenjälkeisahdistuksen poistomerkintä)

Kaikki ei alkanut 15.6.2013, vaan aikaisemmin, mutta kesän kiertue alkoi osaltani tuona mainittuna päivänä. Hipsin sinne hyvissä ajoin ennen Monroe-bändiä ja heti meinasin, kiitos kaljurottailuni joutua riitaan. Mua syytettiin 35 euron pölläämisestä, kannattaa varmaan siinä vaiheessa, kun en kuule mitään, kun bändi soittaa niin lujaa, ruveta repimään mua siitä eturivin reunasta. No, vaihdan sitten paikkaa ja se samainen promilleissa ollu nainen sitten tulee Bastardosin jälkeen selvittämään sen asian ja lopulta sitten uskoo, etten oo nähny niitä rahoja. Los Bastardos Finlandeses oli Radio Rock-rockia, odotin vaan että se loppuu. Näin siellä kans Sleepparit, joka oli "ihan hauska", mutta pitäis tietää missä vaiheessa vitsi menee yli ja se oli sillä rajalla. Sitten kaikki varmaan tiesi jo, keitä mä olin siellä katsomassa. ** Jo huhtikuussa, kun leikkasin tukkani pois vainoharhasin siitä, miten Monroe sen ottais ja kaikkea vastaavaa. Monroe oli mun syy yleensäkään lähteä kyseisille festeille. Se tulee kolme kertaa moikkaamaan mua siihen mun kohdalle eturiviä. Eli tosissaan "I just love doing what they say, you can not do". se olis pitäny taas muistaa. Siellä oli ne kojut, joista viimeistään tuli semmonen hullu halu päästä Ruissiin. Monroen keikka oli mahtava, vaikka settilista oli ihan sama, kun aina. Encoressa oli, jos oikein muistan kivasti yhdistetty I feel Alright ja I wanna be loved, olin taivaassa. ** Ruisrock 5.7.2013, jossa sitten lopulta oltiin, vaikka sen kanssa oli tänä vuonna enemmän, kun säätöä. Ruissi on aina Ruissi. ** Kaava menee näin: 1. Hipsi Turkuun mahdollisimman aikaisella junalla. 2. Käy Pirjon Bazaarissa ennen keikkaa. 3. Sekoile Turussa. 4. Matkaa festarialueelle bussilla ja menetä hermosi sille "ah niin ihanalle" hiekkatielle. (kyllä, joka vuosi) 5. Mene Monroe-lavalle hyvissä ajoin ennen ensimmäistä esiintyjää. (Tänä vuonna hieno Pää Kii!) 6. Kärsi muut esiintyjät läpi, kun Monroen showtime on keskiyöllä(tai sen lähellä). 7. Repeä liitoksistasi, kun keikka vihdoin alkaa. Tälläinen oli kuvio tänäkin vuonna. Turun keskustassa kävi tälläinen söpö tapaus: Mä oon just ostanu iison Monroe-paidan Bazaarista ja me venaillaan mun seuran kanssa sitä festaribussia, kun joku turkulainen huutaa mun perään "Monroe". Mä huusin sen perään ja näytin rockmerkkiä. :D Ollaksemmme reiluja, mä näytin rokkimerkkiä kans yhen bussin perälle jossa oli iso Michaelin naama. ** Ruississa mä jopa yritin tehdä rauhan eturiviin työntyneiden känniakkojen kanssa ja ne ei yllättävästi työntäneetkään mua mihinkään siitä, mutta kyseli lämpimikseen tyhmiä. "Jännittääks sua?" NO EI TODELLAKAAN, muuten vaan huvikseni tärisen tässä. Niillä festareilla onnistuin päätymään niiden virallisen (Facebook-)sivun kuvagalleriaan kolmeen(!!!) kertaan. Hurts oli jostain järjettömästä syystä vika esiintyjä, ennen Makkosia ja anteeksi kun sanon, mutta ihan hirveää paskaa. Ja Michael Monroe-bändi ja Ruisrock on tunnetusti sellainen yhdistelmä, että alta pois kaikki vitun Hurtsit ja muut. Settilista edelleenkin se sama. Muistan siitä sen vartin encoren joka tuntui helkkaristi pitemmältä, siis hyvällä tavalla. Qstock oli nyt viikko sitten. tai siinä vaiheessa kun kaikki tän lukee niin siitä on viikko. Se oli hyyvin jännää. Se oli ensinnäkin mun eka kerta Oulussa, ikinä. Tänä vuonna mun siellä asuvat sukulaiset heräsi siihen, että asuu festaripaikkakunnalla (parempi myöhään, kun ei milloinkaan). Mun täti on ensinnäkin mahtavan valoisa ihminen, se kyseli kaikkea hienoa ja oli kiinnostunu mun tatuoinnista, sain selittää sen tarinan kahdestikin. Ja kuka oli suunnitellu Qstockin ohjelman? Pmmp ennen Makkosia, okei, ihan hyvä bändi, mutta oikeesti, eturiviin yrittäminen on hankalaa, kun siellä oli oikeesti lapsia ja aikuisia, ja väriläiskiä. Siellä oli kanssa mun ja Nancien jengin jälleennäkeminen. Nehän suorastaan puolusti mua ja oli ihanan kilttejä. Äiti käy kysymässä niiltä Liimaa ja mua nolottaa, sit myöhemmin Nancie tulee pyytelee multa sitä Liimattomuuttaan anteeksi ja sillä hetkellä, kun mä käännyn puhuu sille, JOTKUT IDIOOTIT TYÖNTYY MUN PAIKALLE ja mä olin ihan upset, kun edellinen yö meni oudoissa tunnelmissa, meinasin jopa painua vittuun koko paikasta, mut sitten pelastava enkeli-Nancie tarjoo mulle paikkaa niitten vierestä, minkä tietysti otin vastaan, koska aww. Keikka oli ihana, taas. Ja koska olin Nancien kulmassa, sain hienoja kuvia Dregenistä ja Samistakin. Monroe juoksee ohi kolme kertaa ja vasta lopussa heittää ne femmat. ja mulla oli tunne, että ´taas me edustetaan mediassa´, kun se toimittajajengi tuli siihen lähelle kuvaamaan. Ja nyt vaan odotetaan levyä ja toivotaan syksyn kiertueen olevan pitkä ja alkavan kohta. Mutta mä tästä menen. C ya on tour ja myöhemmin täälläkin.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Otsikoton tajunnanvirta, jonka muutama ihminen allekirjoittaa

Yksi sana, joka ei ole tarpeeksi on enemmän kuin totta. Rakkaus. Ikävä. Kaipaus. Kesä tulee onneksi kohta. Festarit. Tutut ihmiset. Tutuimmat keikkapaikat. Rakkaat. Ystävät. Meidän porukka. Ryhmä, johon kuuluminen on elämä. Se nimi, joka on tatuoitu ihoonikin. Sun kanssa mä synnyn uudelleen. Sä olet se, jonka kanssa mä selviän kaikesta. Mä rakastan sua, ja mä tiedän, että sä tiedät sen. Mä en halua `tehdä lapsia sun kanssa´, mutta mä haluan olla sun lähellä. Ne hymyt merkkaa tosi paljon mulle. Me nähdään kesällä ainakin kolme kertaa. Enemmän pitäis saada. Sanoja joita en toista. Ihmisiä,joita mä pelkään sen jälkeen kun tukka lähti. Haluan nähdä ne ihmiset ja JUTELLLA NIIDEN KANSSA. Mä olen ujo ja yksinäinen. TAHDON keikoille, se siitä.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Joskus kannattaa yllättää itsensä (alaotsikko surullisesti: Tiikerikin oppii että liika pomppiminen on liikaa)

Kävin tossa Tavastialla perjantaina "verestämässä vanhoja muistoja" eli nuoruudenidolin keikalla. Se perkele olikin edelleen mahtava ja ihana. Ja se laitto itkemään melkein ekalla spiikillä. Se on osa mua yhä edelleen. Se on ollut "olemassa", eli pinnalla melkein kymmenen vuotta. Luulin, että olis päässy eroon siitä,kun pidin siitä taukojakin. Sitten elämään ilmestyi yksi tärkeä ihminen, joka opetti monta asiaa, muunmuassa että kyseinen artisti on cooleinta maailmassa ja sen tytön takia menetin sitten sille uudestaan sydämeni. Ja sittemminhän mulla meni välit kyseiseen tyttöön, mutta Tavastian keikka ja ylipäätään se, että se kyseinen tyyppi sinne oli kutsuttu, todisti sen että siitä on "ihan ok" tykätä. Siinä vaiheessa, kun melkein täysi Tavastia söi sitä artistia ja sen live-esiintymistä melkein ekan biisin alusta, mä tiesin olevani kotona ja se tuntui tosi hyvältä. Se oli myös eka kerta kun mä en pönöttänyt eturivissä kuolemassa, vaan olin parvella. Silti tuntui siltä, että kyseinen artisti näki mut. Uusi levy menee ostolistalle. alaotsikosta tulee mieleen Doctor Who ja 10. Tohtorin kohtalonhetket, jotka tulee liian äkkiä NIMITTÄIN HUOMENNA, mutta ei saa ajatella sitä, kun laitoin sen alaotsikoksi alunperin koska Tavastian jälkeen naksahti nilkka. Tällästä erilaista keikkapostausta tähän väliin. Ps. Ostin viime tiistaina Monroekorun ja tää on niin superkaunis.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Yhden aikakauden loppu ja toisen alku (sekä miten huomiohuoramaista on tehdä tästäkin blogimerkintä) + keikkakuulumisia Virgin Oilista ja muualta

Se oli lähes normaali harmaa maanantai tämän kuun alussa. Näin maailman tutuimman nimen uutisvirrassani ja maailmani muuttui taas. Olit Helsingissä sinä keskiviikkona ja niin olin sitten minäkin. Lähdin sinne, kiitos juonittelun, suoraan koulusta. Kun saavuin paikalle, siellä oli jo tuttuja. (Siltä yhdeltä jätkältä heti älyvapaasti kysyin "Oletsä Julius?" se sano että "en, kun ___" ja sitten sen nimi hävis päästä, jonoympyröistä tääkin jätkä oli tuttu) Se päivä toteutti yhden pitkäaikaisimmista haaveistani. Pääsin kanssasi halaamisetäisyydelle yhden yhteiskuvan ajaksi,enkä tämän tajutessani osannut enää hillitä itseäni. Se kesti ehkä kymmenisen sekuntia, mutta on ikuisesti muistoissani (ja Facebookissa). Siitä kymmenen päivää ja oltiinkin jo jonossa Virgin Oilin edessä. Sielläkin oli jo siinä vaiheessa jonoympyröistä tuttuja ihmisiä, kun sinne saavuin, taksilla oven eteen tuntien itseni ihan täydeksi ääliöksi, kun yleensä kyllä tiedän missä Virgin on, nyt "Petti suuntavaisto". Se oli niitä harvoja keikkoja, kun olin kyllä hienosti eturivissä, ennen keikan alkua, mutta keikalla, kun huomasin seisovani "väärän" ihmisen (eli Samin), edessä vaihdoin paikkaa ja se oli byebye eturiville. Itse keikka oli ... mahtava as always, mutta yksi keikka, yksi ainoa show, kun on totuttanut ittensä Tavastia-viikonloppuihin. Siitä jäi "Tässäkö tää nyt oli"-fiilis. Plus takana kännäävät kusipäät vei mun ilman, eli meinasin pyörtyä peräti kahdesti. Ensin sain vettä ja sitten toisella mut vaan riivitään ylös sieltä lattialta (vihaisen naisen ääni sanoo "NOUSE NYT YLÖS SIITÄ"). Muistan keikasta väläyksiä ja uuden upean avausbiisin. Rakastan uutta sinkkua, se kumartaa menneille ja näyttää, että nykyisellään bändi on enemmän, kuin osiensa summa. Ja videolla vilisee tuttuja sarjatulella, varmaan bongaisin itsenikin, jos tarpeeksi tarkkaan katsoisin. Niinkuin kiteytin jossain, "Tiimi on vihdoin tajunnu, että bändin vahvuudet ovat sen live-esiintymiset ja Monroen slovareihin pehmenevä ääni". Uusi sinkku auttaa jaksamaan kesään. Horns and Halos on levy, jota odoteltiin jo täksi kevääksi ja sitten ylempää ilmoitetaankin, että "sori, odotus jatkuu". Virgin Oilissa kuultiin Horns and Halosin nimibiisikin, jonka aikana muistaakseni ajattelin jotain tyyliin "jee, lisää uusia biisejä". Keikalla nähtiin tavaramerkkikiipeilyäkin. Sanoin keikan jälkeen, että "ei se mikään Tavastia ollu, mutta mahtava keikka". Ja sitä se oli. Keikan jälkeisenä sunnuntaina, josta on siis nyt viikko, olin vajonnu siihen samaan aikaan kamalaan ja mahtavaan "Millään ei ole väliä"-pilveen mikä aina edeltää keikanjälkeisangstia. Ennen keikkaakin olin jo kauan tienny, että "hiukset lähtee seuraavan keikan jälkeen" ja näin sitten kävi. Iskä leikkasi ja äiti halusi videoida. Iskä kyseli, että "Ootsä nyt ihan varma" ja kiljuin olevani. Se tunne, kun se koirien trimmaamiseen suunniteltu laite kuulostaa ihan tatuointikoneelta siinä korvan juuressa. Näin, kun hiuksia tippuu alas. Tunsin sen koko ajan ja se tuntu tosi oudolta. Siitä on viikko ja oon saanu enemmän positiivista, kuin negatiivista palautetta. Tosin näitäkin ääliöitä löytyy. "Rakastan ihmiskuntaa aina välillä. Okei, mulla on millin siili nyt, mutta oon mä silti tyttö. Kaks tyttöä istuu viereen junassa, huomaa mun siilin ja sit mä oletan, että mun kynnetkin ja heti mä olen "transformers" ja poika. Siinä ne tyynesti keskustelee musta, niinku mua ei oliskaan. Meinasin tukehtua nauruuni ja se toinen huomaa ja kommentoi "Vai että hymyilyttää poikaa" Sitten olen hiljaa Järvenpäähän asti, pyydän niitä väistämään ja sitte sanon, ennen kun ehdin estää itseäni, että "sitäpaitsi mä olen nainen". :D Ihmisten shokeeraaminen on kivaa ja kyllästyin tukkaani." (näin minä heti viime sunnuntaina) Keikan jälkeisenä maanantaina (josta nyt kirjoitushetkellä on lähes tasan viikko)oli oli hirveä ja jätin koulun väliin. Mikä osoittautui fiksuimmaksi vedoksi hetkeen, kun vanhalla tutulla nimellä ja sen kiistattomalla aisaparilla (eli Michaelilla ja Samilla) oli radiopäivä. Se päivä meni sitten lähinnä sängyssä maaten, teetä juoden, urpoilla hehkutuksilla kavereita kiusaten ja "Monroen perässä juosten", kuten asian hienosti kiteytin. Tähän loppuun omistan tämän yhdelle energiselle tarmonpesälle, joka tätä on jo kauan venannut. Henkilölle, joka tätä pyysi. Henkilölle, jonka ajoittaista hullua intoa kunnioitan. Henkilölle, jota saanen vielä joskus kutsua ystäväksi. Henkilölle, joka missasi Virginin. Nancielle. Rock like fuck. ja <3

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Juttua sekä siitä,että tästä ja tuostakin ja epätoivoisia yrityksiä herättää levypostaukset henkiin

Moi. Neljä päivää. NELJÄ PÄIVÄÄ. hulluuteen, bändiläisten näkemiseen, edessä seisoskeluun, kun "EI OLE KYLMÄ KUN SITÄ EI AJATTELE". Neljä päivää. ** Hirveä ikävä yksiä ihmisiä, jotka lukee tätä todennäköisesti. Ne oli ja on kai edelleen Lontoossa. ** Michael on seotuttanut mua koko kevään, keikka selvis vasta vähän aikaa sitten ja se on sit lauantaina. Ja perjantaina tulee kesäsinkku (levy tulee syksyllä) ja sen video. Ja huomennakin selviää jotain. Kevään tulon huomaa jo lumen vähyydestä, onneksi. ** Oon päättäny mennä sittenkin Ruissiin, päälle olis tullu Lontoota, mutta kuten eräät hyvin tietää Monroet menee kaiken edelle. ** Viime keskiviikkona, melkein viikko sitten, oli korusarjan julkistamistilaisuus, jonne menin, vaikka sinä aamuna oli hassu fiilis koko asiasta. Siellä nähtiin tuttuja ja jonotettiin. Ja koska mun unelma oli kauan ollut halata Michaelia, näin siitä jopa joskus untamikä ei liity tähän yhtään, niin nyt olen sitten halannut sitä. Ja siitä on kuvakin. Se oli yks mun elämän oudoimmista hetkistä. Muistan, että tyrkkäsin järkkärille kamerani, kysyin Michaelilta, että kai se antaa yhteiskuvia, sitten one thing let to another ja seuraavaks huomaan halaavani sitä, aika semilujaa. Kuvaa tulee joskus,jos tulee. Ja mun on ihan pakko pyytää anteeks sitä että bloggailu on taas vähän jäänyt, lupaan parantaa tapani. Ja ens kerralla saatte vähän levyarvioita.

torstai 21. helmikuuta 2013

Kahden Jumalan Illan jälkimainingit

Mitä voi sanoa. Jäätymistä. Tuttuja ihmisiä. Väsyneitä mummoja. Pyrkimistä eturiviin. Ihmisiä vitunmoisessa kännissä. Monroe. Sami. Dregen. Karl. Steve. Sama vanha settilista. Slash. on. Slash. Kiertoradalle karannut ääni. selkä jumittaa. Aivot ei edelleenkään tajua mitään. Paras keikka aikoihin.

torstai 17. tammikuuta 2013

The moi, en ole vieläkään kuollut-merkintä

Joo moi, elossa ollaan. Pimeys masennuttaa taas, mut varmaan selviän lopulta. jos en muuten, niin tämän avulla. Ja muutenkin musiikin. Ja taas on hirviä tatuointikuume. ja jälleen kerran meinaa hajahtaa pää siihen ettei ihanat bändit viitsi ilmottaa tulevia keikkoja. Mun bloggaaminen on "vähän" muuttanu tumblriin, kun siellä on vähän kaikkea kaikesta. En jaksa olla posittiivinen nyt. (katotaan vaan, niin seuraava merkintä hehkuttaa Makkosen tulevia Tavastia-keikkoja, toivokaa parasta)