Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Kirja ja lukeminen

Mun kirja on sivulla 13, se on totuus, mutta sitten itse en oo lukenu hetkeen mitään.
Taas mulla on kaksi kirjaa repussa, mut se tuntuu jäätävältä teeskentelyltä, kun en kuitenkaan kerkeä lukemaan.
Se toinen on semmonen Syitä olla onnellinen-listauskirja ja se toinen on Joe Perryn elämänkerta, jota luin paljon kun hommasin sen Hämeenlinnasta, mut sitten se jäi vähän kesken, enkä muista missä kohtaa.
Oon kärsiny lukujumista siitä asti, kun luin edelliset repussa olleet kirjat.
Musta tuntuu, että oon huono, kun en lue ja oon hidas kirjottamaan.
Haluaisin vain lukea jotain söpöä ja kevyttä tähän väliin, mutta ei mun kirjahyllyssä taida olla mitään sellaista.
Mun kannattaa varmaan taas järjestää kirjahylly(tai hyllyt, kun niitä on nykyään kaks) järkevästi ja sitten tehdä siitä video, koska ehkä se kiinnostais tiettyjä ihmisiä netissä, mutta ei oo ollu aikaa.
Kohta on toisaalta loma, eli ehkä mä ehdin.
Ainakin mä voisin tänään jatkaa ton onnellisuuskirjan tavaamista, että saan sen valmiiksikin joskus.
Mun omassa kirjassa ollaan jännässä vaiheessa, kun päästiin takas avaruuteen.
Kaikki on kyselly multa, että montako sivua siinä tulee olemaan, mut en mä oo vielä niin pitkälle suunnitellu, ainakin 15, mut en tiiä, kaikki on vielä erittäinkin kesken.
Mä oon HYVIN huono suunnittelemaan mitään ja oikeesti, kaikki on vielä hyvin kesken, en oo edes keksiny miten se ehkä loppuu, enkä tahdo alkaa kiirehtimään sen kanssa tai muuten siitä saattaa tulla todella huono ja se kiire voi näkyä, eikä kukaan halua lukea sitä.

Tässä tän päiväiset ajatukset.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Asperger ei ole kehitysvamma, eikä yhteiskuva ole selfie

Siinäpä ne on otsikossa hienosti, mun turhaumat viime ajoilta.
Oon törmännyt niin kauan keharitteluun, joskus vahingossa, joskus tahallaan, että nykyään jo sana vammainen saa mut vihaiseksi.
Enkä nyt sano, että kehitysvammaiset on yhtään vähemmän yhtään mitään, kuin kukaan muukaan, mutta itse en siis ole kehitysvammainen.
Mulla on "fucking Asperger" niinkuin jo kerran sanoin netissä.
Asperger, on hankala sanoa miten se ilmenee.
Diagnoosin mukaan aspergereilla on "yksipuoliset mielenkiinnon kohteet", sen voin allekirjoittaa, vaikken enää mielestäni puhu pelkästään siitä yhdestä asiasta, enkä nyt tässä edes mainitse sitä, kaikki tietää sen.
Joskus sanoin, että mun mielenkiinnon kohteet on musiikki, elokuvat ja elokuvamusiikki, se on edelleen tosi hyvä kiteytys.
En väitä nähneeni maailman kaikkia elokuvia todellakaan.
Tykkään edelleen osittain samoista asioista, kuin pienenä.
Pienenä katottiin siskon kanssa ihan jäätävä kasa Disney-leffoja ja laulettiin niitä biisejä myöhemmin.
Nykyään voisin sanoa, että jos jossain olisi palvelu, tyyliin Netflix, jossa olisi kaikkia lapsena nähtyjä sarjoja ja leffoja, niin olis helppoa, mutta ainakaan nykyNetflixissä ei oo esimerkiksi läheskään kaikkia Disney-leffoja.
Ja Liisa Ihmemaassa, kirja ja piirrettyversio on tosi lähellä sydäntä nykyään, taisinkin joskus kirjoittaa siitä jo, mut niin.


Yhteiskuva ei ole selfie, koska siinä on monta ihmistä.
Selfie on muutenkin ihan paska sana, voitaisin puhua vain kuvista.
Se on "selfie" vain jos se on itseotettu ja siinä on vain se henkilö yksin jossain hienossa paikassa tms.
Särähtää niin helmetisti korvaan aina, kun "Otin henkilön x kanssa selfien" EI.
älkää sanoko niin.


Aasperger vs kehitysvamma-juttuun voisin lisätä vielä sen verran, että mulla on tuttuja, joilla on kehitysvammaa, eli en sano, että ne on jotenkin huonompia kuin kukaan.
Pelkäsin pyörätuolin kanssa liikkuvia cp-vammaisia kun törmäsin ensimmäisen kerran, mutta nykyään tiedän, ettei kaikki ole arvaamattomia, tai pelottavia, läheskään.
Sitäpaitsi tunnen pelottavan epävakaita assejakin, eli ei siinä.
Jokainen on yksilö.
Mähän kovasti puhun sen puolesta, että nähtäisiin  ihminen, eikä ihmisen diagnoosia.
Diagnoosi ei ole koko totuus.

tiistai 29. toukokuuta 2018

Se "olen päivittänyt yksityisyysasetukset"-juttuasia

Hei ja huomenta.
Kun perhe huolestuu yksityisyysasetuksista, ne voinee olla ihan hyvä idea päivittää.
Poistin itseni tumblrista, koska kävin siellä niin vähän enää ja sitäpaitsi siellä vaihtui omistaja.
sitten poistin kasan oikeuksia Facebookilta ja  vedin tilin lukkoon Twitterissä ja instagramissa jos haluat seurata mua, mun pitää tuntea sut.
Mitä mulle kuuluu?
En mä enää edes tiedä.
Oon melkein kipee.
Oon myös paikalla.
kuuntelen espanjalistaa, nyt just Juanesta.
Ai niin ja just kun viime postauksessa selitin, että
"En muista olinko edes missään tänä vuonna"
niin olin mä vuoden alussa Tavastialla ja marraskuussa ois Kulttuuritalo, jos vaan kerkeen ostaa liput sitten, kun ne tulee kuukauden päästä myyntiin.
Elämä on sekavaa.
Tahtoisin iskän takas, mutta ei se tuu ja se on sääli.


keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Oho, vuosi poissa

Oisko nyt aika palailla?
Voisi olla.
Hei.
Olen Paula ja kirjoitan lastenkirjaa siileistä, kun kukaan muu ei sitä tee ja kirjallisuus kaipaa lisää siilejä.
Iskä kuoli 17.3.2018 eli pari kuukautta sitten, en muista oonko maininnu sitä että iskällä oli aivokasvain täällä blogissa.
Oon mä vähän rikki.
Oon melkein se sam tyttö joka silloin lapsena pelkäsi yksinjäämistä ja mummon kuolemaa.
Edelleen ois kamalaa jäädä yksin.
Niin ja mun letti on nykyään pinkki, vaikka onkin haalistumassa, koska ihmiset sai päähänsä alkaa valittaa värivaurioista.
Keikkarintamalla ei kuulu mitään, en muista oonko ollu tänä vuonna missään, ehkä.
Pelottavaa miten äkkiä focus muuttuu.
Mä en oo enää viistoista, tai siis tietenkään, mut siis, nytkin kuuntelen syvien äänten soittolistaa ja just nyt Leonard Cohenia.
Viittaan siis siihen, etten oo varma, kiinnostaako Monroe mua enää, ainakaan siinä määrin, kuin aikoinaan.
Mä oon tosiaan muuttunu.
Luin just runokokoelmaa, johon oon koonnu runoja Monroesta vuosilta 2007-2010 ja ainakaan se ihminen en enää edes tahdo olla.
Olin tyhmä ja pihalla, enkä haluu edes kertoa millasta saastetta ne oli.
Ja se, että olin oikeesti antamassa sen kokoelman eteenpäin, mutta sitten neuropsykologi kielsi, se on pelottava ajatus.
Michael pitäis mua jonain psykostalkkerina, jos olis nähny ne, melko varmasti.
Siis vittu noista ajoista on kauan.
Tän blogin alottamisestakin on.
Aikoinaan muistan, kun halusin ton Pilvien yläpuolella-jutun blogin otsikoks, koska se oli Monroen motto ja hyvin sanottu.
Siis on se edelleen, mut niin.
Siis okei, hommasin uuteen farkkutakkiini Hanoi-merkin, mutta enemmän siksi, että se oli siellä, kuin siksi, että olisin etsimällä etsinyt sitä.
Mä en enää edes kirjoita Monroesta tyhmiä tekstejä, enkä oikeasti ajattele sitä joka päivä.
Mä oon tänä vuonna 27 ja ficcaus jäi.
Ainakin Monroesta kavereineen ficcaus, tai niinku, paritus on siirtyny britti-ihmisiin.
Tämä on totuus tässä vaiheessa.
Siis kyllä musta on edelleen hienoa, että Pelle Miljoonan vanha Moottoritie-levyn kokoonpano tekee kohta taas muutaman keikan, mut en enää luultavasti ole se ihminen, joka menee jonottamaan helmikuun pakkasiin, oon saanu aivot.
Jos tulee asiaa, kirjottelen lisää lähiaikoina.
heippa.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Minä musiikillisesti

Ensinnäkin täytyy sanoa, että tätä tekstiä oon vähän miettinyt aina välillä, osa teistä siellä ruudun toisella puolella tietää osan näistä jutuista, tullaan nyt kaikille yhteisesti kaapista.

Alle 12vuotiaana kuuntelin sitä, mitä nyt radiosta sattui tulemaan, muistan lämmöllä varsinkin joitain automatkoja Somerolle, kun vanhempien radiossa soi Nova.

(äiti vihasi Opuksen tätä biisiä)

Ensimmäinen keikka, jolla olin, oli jostain syystä Pikku Gn show jossain Itäkeskuksessa.

Pikku-Paula tykkäsi räpistäkin, Räjähdysvaara-levystä on hyvin lämpimiä muistoja. 
 
Itseasiassa muistan sen keikka-asian siksi, että mun piti mennä sinne jonkun ääliön kanssa, en muista meninkö, siitä oli vaan puhetta.






Joo, se oli sitä aikaa, kun mulla ei ollu yhtään omaa levyä, ikinä.

Muistan mummin ostelleen välillä levyjä, muttei niitäkään liikaa ollut.

Sitten kun tuli Helmiä ja Sikoja-leffa, joka muuten iski myös, niin kuin palava pesismaila, en muista ostinko mä sen soundtrackin, vai mummo, mutta se oli mahtava.


Jos jatketaan tätä levylinjaa tässä, niin mun ensimmäinen itse ostama levy oli CMXn Aion.

En varmaan tienny mitään kyseisestä bändistä, muistaakseni, enkä hirveästi tiedä vieläkään.

Mutta yksi biisi nousi.



Mä olin kuulevinani tossa sitä taiteilijan tuskaa, jota itsekin koin, kirjoittelinhan runoja.

Okei, jos mulla ei ihmeemmin ollut levyjä, niin mitä mä sitten tein?

Kuulin musaa enimmäkseen radiosta ja musiikkikanavilta.

Ihan ysärillä oltiin siskon kanssa kahjona Spice Girlsiin ja Nylon Beatiin.




Varsinkin nykyään naurattaa toi video, ei siksi, että se olis kauhea, tai mitään, mutta se on vaan nähty liian monta kertaa.




Ja nyt kun alettiin puhua ysärinostalgiasta, niin ei voida unohtaa poikabändejä, joista se henkilökohtainen ykkönen oli Backstreet Boys.




Loogisesti, mun ollessa ala-asteella vielä, Pikku G-ajan jälkeen tuli Anssi Kelan Nummela-levy, jota kaikki kuunteli.

Puistossa ja Nummela on edelleen hirveen loistavia kappaleita, varsinkin toi Nummela heittää mut takaisin Vuosaareen, jossa siis vielä tuolloin asuttiin.






 Iskee johonkin todella syvälle.


En ikinä jotenkin päässy sisään Anssi Kelan hienouteen aikoinaan, mutta arvatkaapa vaan mikä tätä kirjoittaessa soi korvissa?


No Anssi Kela Nostalgia-listalta, siitähän tää tän tekstin idea osittain tavallaan kai lähtikin.


Tuli tässä mieleen, että näistäkin voisi koostaa jonkun sortin Spotify-listan, jos siellä joku haluaa syventyä näihin kappaleisiin tarinoineen omalla ajalla.


Sitten tultiin jo vuoteen 2003, jolloin telkkarit valtasi Suomen historian ensimmäinen Idols.


Mulla oli kaksi suosikkia, Antti Tuisku (josta oon puhunu täälläkin aivan varmasti jopa ihan liikaa) ja Christian Forss.


Skipatkaa suosiolla seuraava osa, jos ette jaksa, tai halua lukea tästä aiheesta.






Siis juu, mä muistan olleeni ensin Christian Forss-fani ja sitten Antin.


Muistan nyt enemmän sen, miten menin muruiksi, kun kuulin, että Tuisku on tipahtanut.

  
Se ei loppunut siihen.


Mä olin Antti-fani, kävin kaikilla ilmaisilla Helsingin keikoilla, joita oli melko vähän kyllä.

Sitten kun meinasin jo kyllästyä, sain kaverin, joka oli Antti-fani, mahdollisimman suurin kirjaimin.




Siihen aikaan yks mun lempibiiseistä oli Antin Viilto, yritän löytää sen videon.






Niin kuin on tullu jo sanottua ja varmaan myös jotain voi päätellä siitä, että teen tai haluan edelleen tehdä videoita Tuiskusta, toisin sanoen Antti maistuu toisinaan edelleen.














Joo, eiköhän siinä ollu tarpeeksi Tuiskua vähäksi aikaa.


Nykyään kuuntelen ihan kaikkea sekaisin.


Sillä Spotify-listalla joka soi tän tekstin alla ja antoi tähän idean, on kaikenlaista, Disney-musaa ja kaikkea mitä oon jo maininnut.


Jos nyt mennään takaisin levylinjalle, niin jossain vaiheessa mä, niin kuin moni siihen aikaan, kajahdin Tokio Hoteliin.






Ja seuraava oli Zimmer 483lta mun yksi lempikappale.





Muistan vieläkin sen, kun ensin PITI olla Tokio Hotelin keikka, mutta sitten Bill Kaulitzilla oli joku systeemi kurkussa.


Lopulta sitten näin THn hitosti myöhemmin.


Pitää kyllä myöntää, että Tokio Hotel oli mun syy opiskella aikoinaan saksaa lukiossa ja vaikka se oli kuinka vitun ernua tahansa, niin mä tein sen.


Nyky-Tokio Hotel on eri asia, flirttaa liikaa enkun kanssa.

 

En kerro tässä siitä, että miten löysin HRn ja MMn, oon kertonut sen tarinan niin monesti, mutta todetaan tänne, että se kokoelmalevy ilmestyy 9.6.2017, eli kuukauden päästä.


Voisin sittenkin kertoa.


Hypätkää seuraavan pätkän yli, jos ette halua lukea tästä taas, tai jos olette lukeneet tätä blogia vähänkin kauemmin.


Eli kesällä 2007 Hanoi Rocksin Fashion oli aivan kaikkialla.


Mä kuuntelin vielä sillon Ylexää, mutta se soi välillä sielläkin.



Se oli siis samaa aikaa, kuin telkkarissa oli just pyörinyt sen vuoden Idols, josta nousi ainakin nämä seuraavat seitsemän nimeä. Rest in peace Mia Permanto.



Hauskaa oli se, että sain myöhemmin tietää, sattumalta, että tuossakin videossa vilahtava Kristian Meurman oli Michaelin ja Andyn tuttu jotain kautta.


Kuitenkin siis, Ari Koivunen lauloi itsensä Idols-voittajaksi muun muassa seuraavalla kappaleella joka on hieno tulkinta.



Muistan muuten äänestäneeni Aria mummin puhelimella kaksi kertaa ja kiljuneeni sen hereille, kun Ari voitti.



Tämä liittyy Hanoi Rocksin löytämiseen miten, joku siellä kysyy?



Noh, ei mitenkään, mutta hauska sattuma.



Eli tapahtumat johti siihen, että 5.9.2007 mä sain Michaelilta, Andylta ja koko bändiltä nimmarit, kun taustalla soi tämä mahtavuus.






Se sitten johti siihen, että Fashion oli mun lempibiisi tosi kauan.


En tiedä onko se Hanoin paras biisi, mutta on se hemmetin loistava.



Ja juu, en oo varma kerroinko tänne ikinä mun tatuoinnin 


 

Might mean nothing much to you, but its everything to me


Tosi totta.





Mutta niin, voisi linkata tähän muutaman biisin Hanoin 2000-luvun tuotannosta, sitten kasaria ja siihen päälle 
Monroen soolotuotannon muutaman helmen.


Hyvin muistorikas kappale. Laitoin yhteen aikaan aina tän soimaan, jos kerkesin koneelle ensimmäisenä. Kaikkia otti päähän.
















Sitten mennään siihen luvattuun kasari-Hanoi Rocksiin, tuntuu, ettei voi puhua Hanoi Rocksista, ellei puhu siitä, että niiden kaupallisesti menestynein biisi on kuulemma coveri, eli tämä.

 
Mun on pakko linkata vielä pari hidasta.





Monroella on liikaa hyviä biisejä tähän linkattavaksi, mutta sitten, kun se kokoelma ilmestyy, eli alle kuukauden päästä, kannattaa ottaa se haltuun.


Ja melko varmasti, jos itteeni yhtään tunnen, tuun räjähtämään sitä ennen ja kirjottamaan siitä tänne kaikkea sekavaa.

 

Niin kuin useasti oon sanonut, kuuntelen muutakin, kuin Hanoi Rocksia ja Michael Monroen erinäisiä kirjavia bändejä.


Esimerkiksi muistan, kun ihastuin hulluna The 69 eyesiin, kun rumpalinsa Jussi ”69” Vuori tuli hyvinkin verbaalisesti julki Hanoi Rocksin fanina.


Ensimmäinen biisi, jonka kuulin Helsingin vampyyreilta oli tämä mahtavuus.


Joskus mulla oli sanonta, että mun pyhä kolminaisuus, eli superupeiden bändien kolmio koostuu Michael Monroesta, The 69 Eyesistä ja Reckless Lovesta.


Ja Reckless Loveltakin voisin linkata tähän mitä tahansa, mutta tyydytään maksimissaan pariin seuraavaan.

(biisejä tuli sitten kolme)

 
¨
 





Reckless Lovessa arvostan sitä, ettei Olli Herman vaikuta oikeesti olevan ikinä pahalla tuulella, eikä aina tarvitsekaan tehdä lauluja kuolemanvakavista aiheista.


Niitä voi tehdä kesästä, naisten perseistä ja yleisestä hauskanpitämisestä.


Viimeistä edellisenä naistenpäivänä mun päässä naksahti ja loin Spotifyhin naisartisteista koostuvan listan, jonka nimeksi laitoin Vahvoja naisia, saatana, kun se oli kuvaavin.


Mira Luoti on julkaissut uuden biisin hiljattain, samoin Paula Vesala, joka esiintyy nykyään sukunimellään.


Mira Luoti on ihana ja kuningatar, kerroinkohan mä tänne siitä, kun näin hänet Tavastialla ja tykästyin lujaa, se oli vuosi sitten kesäkuussa.


Luodin ja Vesalan lisäksi listalla on myös Katy Perry ja Lily Allen, muun muassa.






Lily Allen ja Katy Perry ovat molemmat kauniita ja brittiläisiä nimenomaan vahvoja naisia.


Katy Perryn voin kyllä myöntää, tosiaan löysin kun Russell ja Katy-kuvio oli jo loppunu ja mä halusin tietää Katynkin näkökulman asiaan, no, sitten Katy julkaisi siitä levyn.


En sano, että Russell olis mitenkään täydellinen ihminen, ei kukaan oo, oikeesti, mutten halunnu ensin uskoa, että se ois jättäny Katya, tai varsinkaan tekstarilla.




En nyt mene kenenkään puolelle tässä asiassa, varsinkin kun se ei kuulu mulle yhtään, mutta oli Russell ja Katy kyllä kaunis pariskunta.



Sitten kaksikko Vesala ja Luoti, jotka siis olivat PMMP, mutta toimii nykyään soolona molemmat, tykkään molemmista.


En löytäny Vesalan Muitaki Ihmisii-biisiä mistään, mutta pysyäksemme kesätunnelmassa seuraavassa jopa mainitaan heinäkuu ja kesäloma, mun kesäloma on yleensä heinäkuu.


Mira Luoti on mun mielestä melko täydellinen nainen, Suomen Nina Hagen tuli joskus mieleen, mutta vähän vähemmän punk.


En löytäny Miran Meikkaavaa Messiastakaan mistään, mutta tiedän, että se on Spotifyssa, mutta linkkaan sitten edellisen sinkun.




Mutta joo, oliskohan tää nyt ”valmis”?
Nähdään siis ensi viikolla.


MOI.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Lapsena halusin olla



Lapsena mä olin se tyttö, joka tahtoi maailmanmatkaajaksi, kun ei ollu ollut kotonaan oikein missään.
Sitten alle yksitoistavuotiaana mä aloin haluta kirjailijaksi aika hirveesti.
Se oli just sitä aikaa, mihin viittasin jo pari tekstiä sitten, eli sitä aikaa, kun Nalle Puhissa oli sana esipuhe, joka johti siihen, että yritin kirjottaa kasan esipuheita.
Nykyään ymmärrän, että esipuheet, jos niitä on pakko olla, kannattaa kirjottaa sen jälkeen, kun ensin on kirjottanut sen tarinan.
Sitten pääsee kirjottamaan siitä, mitä sillä tarinalla ajoikaan takaa.
Vanhemmiten on tullu muutamakin eri haaveammatti, joita olen kokeillut.
Radiojuontaja ja kirjastotäti on ääripäät, mutta niinhän se menee, en tiedä vieläkään, mitä tahdon.
Sit välillä tulee niitä ”Haluaisin olla levykaupassa töissä, tai omistaa sellaisen”-oloja, mikä lähti siitä yhdestä leffasta. (High Fidelity)
Tai sitten olis siistiä kirjottaa johonkin pienlehteen jotain Sue-lehden tyylisiä loistokkaita levyarvioita ja saada siitä rahaa.
Haluan myös joskus kirjoittaa sen lastenkirjan, vaikken oo aiheesta vielä varma.
Olisi ihan parasta kirjoittaa jotain, minkä takana voi seistä täysin ja laittaa siihen sitten nimensä.
En vaan tiedä, milloin saan aikaiseksi.
Joskus toivottavasti.
Ennen halusin antaa Michael Monroelle hänestä kirjottamani runokokoelman, mutta en tiiä, ne oli niin huonoja ja sydänverellä kirjotettua paatosta, ettei ehkä kannata.
En oo runoillu pitkään ikuisuuteen, kun ei oo aikaa tai aiheita, voishan sitä murusta kirjottaa, mutta ei oo runottanu hetkeen.
Nykyään kirjotan edelleen fanfictionia, harvoin, mutta yksi yö helmikuussa meni kokonaan siihen.
Parituksista en oo puhunu, tai puhumassa täällä, mutta sanon vaan, että ne on vaihtuneet.
Fanfictionista en tuu saamaan ikinä rahaa, mutta aion kirjottaa sitä siihen asti, kun se tuntuu hyvältä.
Tiiän kyllä, että hyvin harvat saa siitä rahaa, joten en halua saadakaan.
Kirjotan jotain muuta sitten rahansaantitarkoituksessa.
Tiesin jo yläasteella, että rahan saaminen ei oo mitenkään ainoa asia, mitä varten kannattaa mennä töihin, kannattaa myös pyrkiä sellaiseen ammattiin, jonka tekemisestä tykkää tulevaisuudessakin.
Nyt se vaan pitäis sitten löytää.


ONE FOOT OUTTA THE GRAVE

Uusi sinkku ilmestyi viime perjantaina, jonka jälkeen joku on kuunnellut sen jo tosi monta kertaa.
Se on tosi hyvä biisi, siitähän ei pääse mihinkään.
Se käytiin esittämässä telkkarissa jo perjantaina, mitä en nähnyt, mutta mitä ilmeisimmin siellä oli hullu meno, joka on kyllä mielestäni yksi Michaelin tavaramerkeistä.
Niinku jo ehdin twiitatakin ”Olin tulossa tänne riemuitsemaan siitä, että mulla on viimeinkin juustoa jääkaapissa taasen.
Mutta sitten huomasin lempibändini keksineen ittensä taas uudestaan ja RIEMUITSEN SIITÄ LIEVÄSTI HIEMAN ENEMMÄN.
Wow
Juu, eli jos asia on jäänyt viimeaikoina hämärän peittoon, kyllä, mä rakastan edelleen Michael Monroe-bändiä, tuun varmaan aina rakastamaan.
Uudessa sinkussa loistavaa on muun muassa se, että se alkaa huikeilla kitaroilla.
Lisäksi ei voi koskaan tietää, että millainen video noin hienolle biisille saadaan aikaan, saa nähdä mitä bändi keksii.
Jos viime video kuvattiin sateisena iltapäivänä Linnanmäen vuoristoradassa, niin missähän OFOTG kuvataan, hautausmaalla?
Mene ja tiedä.
Siis oikeesti, en tiedä miksen aiemmin keksinyt kirjoittaa tästä, kun mun blogin osoitteessakin todetaan, että mä olen hullu Monroe-tyttö, niin kuin oonkin.
One foot outta the grave, joka nimenä kuulostaa pelottavasti kuoleman kanssa flirttaamiselta, alkaa tosi hyvin, hitaalla kitarasoololla.
Ensimmäisiä kertoja kun tätä kuunteli, sitä melkein vihasi, kun ”Ei se voi olla Ballad Of The Lower East Side, tai edes yhtä hyvä, kuin se, vaikka mitä yrittäisi”
Sittemmin tajusin, ettei sen tarvitsekaan, uudistuahan saa.
One foot outta the grave soisi hyvin monta kertaa repeatilla mun autostereoissa, jos mulla olisi auto, tai ajokortti edes.
Repeat-nappi pohjassa tätäkin on kirjoitettu, eikä tähän vaan helvetti kyllästy millään.
Pelottaa lähinnä se, kun täähän tulee kokoelmalle, niin mitä jos tää on sen paras biisi, vai voisiko olla?
Okei, me puhutaan Suomen värikkäimmästä ja elinvoimaisimmasta rockpersoonasta, että tuskin kyseinen kokoelma mitenkään pliisuksi jää.
Jotkut rockjäärät sanoo, että Monroen ainoa hyvä biisi olis muka Dead Jail Rock´n´roll, mutta ne on väärässä.
Ensinnäkin Dead Jail Rock´roll ei edes ole kummoinen biisi, biisinä, mutta livenä se toimii siinä, missä on, eli encoressa.
Toisekseen, kysyisin niiltä jääriltä, että ootteko ikinä nähneet Michaelia livenä, jos ette oo, älkää alottako tätä keskustelua, nimittäin livetilanne on aina Monroen kanssa niin eri asia, että ne vähän heikommatkin biisit alkaa loistaa eri tavalla, kuin muuten.
Tänään tykkään siitä kohdasta, kun kertosäkeessä on huudatuskohta ”Wont lie down for no one”
Bussissa uskottelin itselleni, että sitten, kun saan tän valmiiksi, tuun ottamaan ton repeat-napin pois päältä ja alan taas kuunnella muuta.
Saattaa kuitenkin olla, että muut biisit, tai varsinkaan artistit, ei tunnu enää samalta, eikä tuo samaa mahtavaa fiilistä, kun tää bändi ja biisi.
Tän kirjottamisen aikana tuli järkytyttyä siitä, että Ballad Of The Lower East Sidesta on muka jo kolme vuotta, tuntuu, että se olis tullu vasta lähiaikoina, tyyliin viime vuonna.
Oon ollu Monroen ja Hanoin fani syksyllä jo kymmenen vuotta, eikä vieläkään kyllästytä, vaikka välillä on hiljaisempia kausia.
Tuleepas muuten ihan jäätävä ikäkriisi, kun miettii tota, mutta kyllä, olin just täyttämässä viisitoista, kun Hanoi Rocks tuli ja räjähti mun tajuntaani.
Ja oon kertonu sen tarinan blogissa jo sata miljoonaa kertaa, mutta vois sanoa, että se oli ikimuistoinen iltapäivä.
Mähän täytän syksyllä muka jo kaksikymmentäkuusi, enkä tahtoisi ikääntyä, vieläkään.
Vaikka mulla on nykyään muutakin elämää, kuin rock-keikoilla jonottaminen ja urpojen tarinoiden kirjottaminen kyseisestä bändistä, niin välillä sitä löytää ittensä kuuntelemasta just Fashionia samalla tavalla ihan liekeissä, kuin luojan vuonna 2007.
Joo, eli kannattaa kuunnella uusi sinkku ja sitten, kun tulee video, yritän taas tehdä siitä arviovideon YouTubeen.
Nyt se on Moi.
Nähään keikoilla, ei tosin kesällä, vaan lokakuussa.