Minä musiikillisesti

Ensinnäkin täytyy sanoa, että tätä tekstiä oon vähän miettinyt aina välillä, osa teistä siellä ruudun toisella puolella tietää osan näistä jutuista, tullaan nyt kaikille yhteisesti kaapista.

Alle 12vuotiaana kuuntelin sitä, mitä nyt radiosta sattui tulemaan, muistan lämmöllä varsinkin joitain automatkoja Somerolle, kun vanhempien radiossa soi Nova.

(äiti vihasi Opuksen tätä biisiä)

Ensimmäinen keikka, jolla olin, oli jostain syystä Pikku Gn show jossain Itäkeskuksessa.

Pikku-Paula tykkäsi räpistäkin, Räjähdysvaara-levystä on hyvin lämpimiä muistoja. 

 

Itseasiassa muistan sen keikka-asian siksi, että mun piti mennä sinne jonkun ääliön kanssa, en muista meninkö, siitä oli vaan puhetta.

Biisi, jonka kaikki tietää (ehkä)

Ehkä Pikku Gn isoin biisi.

Koskettavaa.

Joo, se oli sitä aikaa, kun mulla ei ollu yhtään omaa levyä, ikinä.

Muistan mummin ostelleen välillä levyjä, muttei niitäkään liikaa ollut.

Sitten kun tuli Helmiä ja Sikoja-leffa, joka muuten iski myös, niin kuin palava pesismaila, en muista ostinko mä sen soundtrackin, vai mummo, mutta se oli mahtava.

Jos jatketaan tätä levylinjaa tässä, niin mun ensimmäinen itse ostama levy oli CMXn Aion.

En varmaan tienny mitään kyseisestä bändistä, muistaakseni, enkä hirveästi tiedä vieläkään.

Mutta yksi biisi nousi.

Owwow.

Mä olin kuulevinani tossa sitä taiteilijan tuskaa, jota itsekin koin, kirjoittelinhan runoja.

Okei, jos mulla ei ihmeemmin ollut levyjä, niin mitä mä sitten tein?

Kuulin musaa enimmäkseen radiosta ja musiikkikanavilta.

Ihan ysärillä oltiin siskon kanssa kahjona Spice Girlsiin ja Nylon Beatiin.

Voi nostalgia.

Varsinkin nykyään naurattaa toi video, ei siksi, että se olis kauhea, tai mitään, mutta se on vaan nähty liian monta kertaa.

Nää olis voinu linkata kaikki, mutta tästä mä pienenä tykkäsin ihan hirveesti.

Ja nyt kun alettiin puhua ysärinostalgiasta, niin ei voida unohtaa poikabändejä, joista se henkilökohtainen ykkönen oli Backstreet Boys.

Halloween-disko joskus vuonna nakkimakkara.

Loogisesti, mun ollessa ala-asteella vielä, Pikku G-ajan jälkeen tuli Anssi Kelan Nummela-levy, jota kaikki kuunteli.

Puistossa ja Nummela on edelleen hirveen loistavia kappaleita, varsinkin toi Nummela heittää mut takaisin Vuosaareen, jossa siis vielä tuolloin asuttiin.

Tosi harmi, ettei tästä löytynyt virallista videota.

Tässä oli pitkään mielestäni maailman hienoin huuliharppu, siis kuunnelkaa nyt sitä, tommonen herkän melankolinen. 

 Iskee johonkin todella syvälle.

En ikinä jotenkin päässy sisään Anssi Kelan hienouteen aikoinaan, mutta arvatkaapa vaan mikä tätä kirjoittaessa soi korvissa?

No Anssi Kela Nostalgia-listalta, siitähän tää tän tekstin idea osittain tavallaan kai lähtikin.

Tuli tässä mieleen, että näistäkin voisi koostaa jonkun sortin Spotify-listan, jos siellä joku haluaa syventyä näihin kappaleisiin tarinoineen omalla ajalla.

Sitten tultiin jo vuoteen 2003, jolloin telkkarit valtasi Suomen historian ensimmäinen Idols.

Mulla oli kaksi suosikkia, Antti Tuisku (josta oon puhunu täälläkin aivan varmasti jopa ihan liikaa) ja Christian Forss.

Skipatkaa suosiolla seuraava osa, jos ette jaksa, tai halua lukea tästä aiheesta.

Finalistien musavideo, jossa Tuiskukin.

No ei se englanti ole helppoa.

Siis juu, mä muistan olleeni ensin Christian Forss-fani ja sitten Antin.

Muistan nyt enemmän sen, miten menin muruiksi, kun kuulin, että Tuisku on tipahtanut.

  

Se ei loppunut siihen.

Mä olin Antti-fani, kävin kaikilla ilmaisilla Helsingin keikoilla, joita oli melko vähän kyllä.

Sitten kun meinasin jo kyllästyä, sain kaverin, joka oli Antti-fani, mahdollisimman suurin kirjaimin.

Vähän vanhempaa Anttia.

Siihen aikaan yks mun lempibiiseistä oli Antin Viilto, yritän löytää sen videon.

Ei videota tässäkään.

Niin kuin on tullu jo sanottua ja varmaan myös jotain voi päätellä siitä, että teen tai haluan edelleen tehdä videoita Tuiskusta, toisin sanoen Antti maistuu toisinaan edelleen.

En Kommentoi-levyn parhaita biisejä.

Se paras.

Se kappale, jonka myötä Tuiskun linja muuttui.

Bile-Anttia.

Vähän herkempää taas.

Olen tällä hetkellä melko koukussa tähän biisiin.

Joo, eiköhän siinä ollu tarpeeksi Tuiskua vähäksi aikaa.

Nykyään kuuntelen ihan kaikkea sekaisin.

Sillä Spotify-listalla joka soi tän tekstin alla ja antoi tähän idean, on kaikenlaista, Disney-musaa ja kaikkea mitä oon jo maininnut.

Jos nyt mennään takaisin levylinjalle, niin jossain vaiheessa mä, niin kuin moni siihen aikaan, kajahdin Tokio Hoteliin.

Vanhaa kunnon THta.

Ja seuraava oli Zimmer 483lta mun yksi lempikappale.

En edes tiedä monestiko kuuntelin tätä aikoinaan.

Muistan vieläkin sen, kun ensin PITI olla Tokio Hotelin keikka, mutta sitten Bill Kaulitzilla oli joku systeemi kurkussa.

Lopulta sitten näin THn hitosti myöhemmin.

Pitää kyllä myöntää, että Tokio Hotel oli mun syy opiskella aikoinaan saksaa lukiossa ja vaikka se oli kuinka vitun ernua tahansa, niin mä tein sen.

Nyky-Tokio Hotel on eri asia, flirttaa liikaa enkun kanssa.

 

En kerro tässä siitä, että miten löysin HRn ja MMn, oon kertonut sen tarinan niin monesti, mutta todetaan tänne, että se kokoelmalevy ilmestyy 9.6.2017, eli kuukauden päästä.

Voisin sittenkin kertoa.

Hypätkää seuraavan pätkän yli, jos ette halua lukea tästä taas, tai jos olette lukeneet tätä blogia vähänkin kauemmin.

Eli kesällä 2007 Hanoi Rocksin Fashion oli aivan kaikkialla.

Mä kuuntelin vielä sillon Ylexää, mutta se soi välillä sielläkin.

Se oli siis samaa aikaa, kuin telkkarissa oli just pyörinyt sen vuoden Idols, josta nousi ainakin nämä seuraavat seitsemän nimeä. Rest in peace Mia Permanto.

Hauskaa oli se, että sain myöhemmin tietää, sattumalta, että tuossakin videossa vilahtava Kristian Meurman oli Michaelin ja Andyn tuttu jotain kautta.

Kuitenkin siis, Ari Koivunen lauloi itsensä Idols-voittajaksi muun muassa seuraavalla kappaleella joka on hieno tulkinta.

Muistan muuten äänestäneeni Aria mummin puhelimella kaksi kertaa ja kiljuneeni sen hereille, kun Ari voitti.

Tämä liittyy Hanoi Rocksin löytämiseen miten, joku siellä kysyy?

Noh, ei mitenkään, mutta hauska sattuma.

Eli tapahtumat johti siihen, että 5.9.2007 mä sain Michaelilta, Andylta ja koko bändiltä nimmarit, kun taustalla soi tämä mahtavuus.

Itseasiassa tämä making of on hirveän viihdyttävä.

Se sitten johti siihen, että Fashion oli mun lempibiisi tosi kauan.

En tiedä onko se Hanoin paras biisi, mutta on se hemmetin loistava.

Ja juu, en oo varma kerroinko tänne ikinä mun tatuoinnin 

tarinaa, mutta siinä on yksi rivi tästä kappaleesta,tälleen ex-runoilijana lämmittää, kun levy on omistettu katurunoilijalle ja kertoo hänestä.

 

”Might mean nothing much to you, but its everything to me”

Tosi totta.

Tässä on kuvakin siitä, toi otettiin muutama vuosi sitten.

Mutta niin, voisi linkata tähän muutaman biisin Hanoin 2000-luvun tuotannosta, sitten kasaria ja siihen päälle 

Monroen soolotuotannon muutaman helmen.

Hyvin muistorikas kappale. Laitoin yhteen aikaan aina tän soimaan, jos kerkesin koneelle ensimmäisenä. Kaikkia otti päähän.

En tiedä miksi tossa on kuva, jossa on Monroen uuden bändin jäsen. Tosi kaunis viisu. Hitaat biisit on rakkautta.

Vähän punkimpaa Hanoita. En aikanaan edes tiennyt, että tästä oli musavideo. Tosi hieno tämäkin on.

Oon siteerannut tätä biisiä muutamissa yhteyksissä. Hiton hieno.

Michaelin elämänasenne ja munkin osittain.

Kappale, joka on paitsi hidas ja ihana, myös sellainen, josta näin kerran unta. (yritän näillä todistaa, että hitaatkin biisit on todella hyviä)

Lisää helmiä Street Poetrylta.

Sitten mennään siihen luvattuun kasari-Hanoi Rocksiin, tuntuu, ettei voi puhua Hanoi Rocksista, ellei puhu siitä, että niiden kaupallisesti menestynein biisi on kuulemma coveri, eli tämä.

 

Mun on pakko linkata vielä pari hidasta.

Puudeli.

Rest in peace Razzle.

Monroella on liikaa hyviä biisejä tähän linkattavaksi, mutta sitten, kun se kokoelma ilmestyy, eli alle kuukauden päästä, kannattaa ottaa se haltuun.

Ja melko varmasti, jos itteeni yhtään tunnen, tuun räjähtämään sitä ennen ja kirjottamaan siitä tänne kaikkea sekavaa.

 

Niin kuin useasti oon sanonut, kuuntelen muutakin, kuin Hanoi Rocksia ja Michael Monroen erinäisiä kirjavia bändejä.

Esimerkiksi muistan, kun ihastuin hulluna The 69 eyesiin, kun rumpalinsa Jussi ”69” Vuori tuli hyvinkin verbaalisesti julki Hanoi Rocksin fanina.

Ensimmäinen biisi, jonka kuulin Helsingin vampyyreilta oli tämä mahtavuus.

Joskus mulla oli sanonta, että mun pyhä kolminaisuus, eli superupeiden bändien kolmio koostuu Michael Monroesta, The 69 Eyesistä ja Reckless Lovesta.

Ja Reckless Loveltakin voisin linkata tähän mitä tahansa, mutta tyydytään maksimissaan pariin seuraavaan.

(biisejä tuli sitten kolme)

 

Tykkään siitä, että vaikutteet myönnetään suoraan.

¨

 

Kesäinen biisi, kun sääkin on nyt aika lähellä tätä.

Tosi hyvä biisi.

Reckless Lovessa arvostan sitä, ettei Olli Herman vaikuta oikeesti olevan ikinä pahalla tuulella, eikä aina tarvitsekaan tehdä lauluja kuolemanvakavista aiheista.

Niitä voi tehdä kesästä, naisten perseistä ja yleisestä hauskanpitämisestä.

Viimeistä edellisenä naistenpäivänä mun päässä naksahti ja loin Spotifyhin naisartisteista koostuvan listan, jonka nimeksi laitoin Vahvoja naisia, saatana, kun se oli kuvaavin.

Mira Luoti on julkaissut uuden biisin hiljattain, samoin Paula Vesala, joka esiintyy nykyään sukunimellään.

Mira Luoti on ihana ja kuningatar, kerroinkohan mä tänne siitä, kun näin hänet Tavastialla ja tykästyin lujaa, se oli vuosi sitten kesäkuussa.

Luodin ja Vesalan lisäksi listalla on myös Katy Perry ja Lily Allen, muun muassa.

Yksi Allenin parhaista.

Lily Allen ja Katy Perry ovat molemmat kauniita ja brittiläisiä nimenomaan vahvoja naisia.

Katy Perryn voin kyllä myöntää, tosiaan löysin kun Russell ja Katy-kuvio oli jo loppunu ja mä halusin tietää Katynkin näkökulman asiaan, no, sitten Katy julkaisi siitä levyn.

En sano, että Russell olis mitenkään täydellinen ihminen, ei kukaan oo, oikeesti, mutten halunnu ensin uskoa, että se ois jättäny Katya, tai varsinkaan tekstarilla.

Melko selvä viittaus Russell Brandiin.

En nyt mene kenenkään puolelle tässä asiassa, varsinkin kun se ei kuulu mulle yhtään, mutta oli Russell ja Katy kyllä kaunis pariskunta.

Sitten kaksikko Vesala ja Luoti, jotka siis olivat PMMP, mutta toimii nykyään soolona molemmat, tykkään molemmista.

En löytäny Vesalan Muitaki Ihmisii-biisiä mistään, mutta pysyäksemme kesätunnelmassa seuraavassa jopa mainitaan heinäkuu ja kesäloma, mun kesäloma on yleensä heinäkuu.

Mira Luoti on mun mielestä melko täydellinen nainen, Suomen Nina Hagen tuli joskus mieleen, mutta vähän vähemmän punk.

En löytäny Miran Meikkaavaa Messiastakaan mistään, mutta tiedän, että se on Spotifyssa, mutta linkkaan sitten edellisen sinkun.

Synkkää.

Mutta joo, oliskohan tää nyt ”valmis”?

Nähdään siis ensi viikolla.

MOI.

Lapsena halusin olla

Lapsena mä olin se tyttö, joka tahtoi maailmanmatkaajaksi, kun ei ollu ollut kotonaan oikein missään.

Sitten alle yksitoistavuotiaana mä aloin haluta kirjailijaksi aika hirveesti.

Se oli just sitä aikaa, mihin viittasin jo pari tekstiä sitten, eli sitä aikaa, kun Nalle Puhissa oli sana esipuhe, joka johti siihen, että yritin kirjottaa kasan esipuheita.

Nykyään ymmärrän, että esipuheet, jos niitä on pakko olla, kannattaa kirjottaa sen jälkeen, kun ensin on kirjottanut sen tarinan.

Sitten pääsee kirjottamaan siitä, mitä sillä tarinalla ajoikaan takaa.

Vanhemmiten on tullu muutamakin eri haaveammatti, joita olen kokeillut.

Radiojuontaja ja kirjastotäti on ääripäät, mutta niinhän se menee, en tiedä vieläkään, mitä tahdon.

Sit välillä tulee niitä ”Haluaisin olla levykaupassa töissä, tai omistaa sellaisen”-oloja, mikä lähti siitä yhdestä leffasta. (High Fidelity)

Tai sitten olis siistiä kirjottaa johonkin pienlehteen jotain Sue-lehden tyylisiä loistokkaita levyarvioita ja saada siitä rahaa.

Haluan myös joskus kirjoittaa sen lastenkirjan, vaikken oo aiheesta vielä varma.

Olisi ihan parasta kirjoittaa jotain, minkä takana voi seistä täysin ja laittaa siihen sitten nimensä.

En vaan tiedä, milloin saan aikaiseksi.

Joskus toivottavasti.

Ennen halusin antaa Michael Monroelle hänestä kirjottamani runokokoelman, mutta en tiiä, ne oli niin huonoja ja sydänverellä kirjotettua paatosta, ettei ehkä kannata.

En oo runoillu pitkään ikuisuuteen, kun ei oo aikaa tai aiheita, voishan sitä murusta kirjottaa, mutta ei oo runottanu hetkeen.

Nykyään kirjotan edelleen fanfictionia, harvoin, mutta yksi yö helmikuussa meni kokonaan siihen.

Parituksista en oo puhunu, tai puhumassa täällä, mutta sanon vaan, että ne on vaihtuneet.

Fanfictionista en tuu saamaan ikinä rahaa, mutta aion kirjottaa sitä siihen asti, kun se tuntuu hyvältä.

Tiiän kyllä, että hyvin harvat saa siitä rahaa, joten en halua saadakaan.

Kirjotan jotain muuta sitten rahansaantitarkoituksessa.

Tiesin jo yläasteella, että rahan saaminen ei oo mitenkään ainoa asia, mitä varten kannattaa mennä töihin, kannattaa myös pyrkiä sellaiseen ammattiin, jonka tekemisestä tykkää tulevaisuudessakin.

Nyt se vaan pitäis sitten löytää.

ONE FOOT OUTTA THE GRAVE

Uusi sinkku ilmestyi viime perjantaina, jonka jälkeen joku on kuunnellut sen jo tosi monta kertaa.

Se on tosi hyvä biisi, siitähän ei pääse mihinkään.

Se käytiin esittämässä telkkarissa jo perjantaina, mitä en nähnyt, mutta mitä ilmeisimmin siellä oli hullu meno, joka on kyllä mielestäni yksi Michaelin tavaramerkeistä.

Niinku jo ehdin twiitatakin ”Olin tulossa tänne riemuitsemaan siitä, että mulla on viimeinkin juustoa jääkaapissa taasen.

Mutta sitten huomasin lempibändini keksineen ittensä taas uudestaan ja RIEMUITSEN SIITÄ LIEVÄSTI HIEMAN ENEMMÄN.

Wow”

Juu, eli jos asia on jäänyt viimeaikoina hämärän peittoon, kyllä, mä rakastan edelleen Michael Monroe-bändiä, tuun varmaan aina rakastamaan.

Uudessa sinkussa loistavaa on muun muassa se, että se alkaa huikeilla kitaroilla.

Lisäksi ei voi koskaan tietää, että millainen video noin hienolle biisille saadaan aikaan, saa nähdä mitä bändi keksii.

Jos viime video kuvattiin sateisena iltapäivänä Linnanmäen vuoristoradassa, niin missähän OFOTG kuvataan, hautausmaalla?

Mene ja tiedä.

Siis oikeesti, en tiedä miksen aiemmin keksinyt kirjoittaa tästä, kun mun blogin osoitteessakin todetaan, että mä olen hullu Monroe-tyttö, niin kuin oonkin.

One foot outta the grave, joka nimenä kuulostaa pelottavasti kuoleman kanssa flirttaamiselta, alkaa tosi hyvin, hitaalla kitarasoololla.

Ensimmäisiä kertoja kun tätä kuunteli, sitä melkein vihasi, kun ”Ei se voi olla Ballad Of The Lower East Side, tai edes yhtä hyvä, kuin se, vaikka mitä yrittäisi”

Sittemmin tajusin, ettei sen tarvitsekaan, uudistuahan saa.

One foot outta the grave soisi hyvin monta kertaa repeatilla mun autostereoissa, jos mulla olisi auto, tai ajokortti edes.

Repeat-nappi pohjassa tätäkin on kirjoitettu, eikä tähän vaan helvetti kyllästy millään.

Pelottaa lähinnä se, kun täähän tulee kokoelmalle, niin mitä jos tää on sen paras biisi, vai voisiko olla?

Okei, me puhutaan Suomen värikkäimmästä ja elinvoimaisimmasta rockpersoonasta, että tuskin kyseinen kokoelma mitenkään pliisuksi jää.

Jotkut rockjäärät sanoo, että Monroen ainoa hyvä biisi olis muka Dead Jail Rock´n´roll, mutta ne on väärässä.

Ensinnäkin Dead Jail Rock´roll ei edes ole kummoinen biisi, biisinä, mutta livenä se toimii siinä, missä on, eli encoressa.

Toisekseen, kysyisin niiltä jääriltä, että ootteko ikinä nähneet Michaelia livenä, jos ette oo, älkää alottako tätä keskustelua, nimittäin livetilanne on aina Monroen kanssa niin eri asia, että ne vähän heikommatkin biisit alkaa loistaa eri tavalla, kuin muuten.

Tänään tykkään siitä kohdasta, kun kertosäkeessä on huudatuskohta ”Wont lie down for no one”

Bussissa uskottelin itselleni, että sitten, kun saan tän valmiiksi, tuun ottamaan ton repeat-napin pois päältä ja alan taas kuunnella muuta.

Saattaa kuitenkin olla, että muut biisit, tai varsinkaan artistit, ei tunnu enää samalta, eikä tuo samaa mahtavaa fiilistä, kun tää bändi ja biisi.

Tän kirjottamisen aikana tuli järkytyttyä siitä, että Ballad Of The Lower East Sidesta on muka jo kolme vuotta, tuntuu, että se olis tullu vasta lähiaikoina, tyyliin viime vuonna.

Oon ollu Monroen ja Hanoin fani syksyllä jo kymmenen vuotta, eikä vieläkään kyllästytä, vaikka välillä on hiljaisempia kausia.

Tuleepas muuten ihan jäätävä ikäkriisi, kun miettii tota, mutta kyllä, olin just täyttämässä viisitoista, kun Hanoi Rocks tuli ja räjähti mun tajuntaani.

Ja oon kertonu sen tarinan blogissa jo sata miljoonaa kertaa, mutta vois sanoa, että se oli ikimuistoinen iltapäivä.

Mähän täytän syksyllä muka jo kaksikymmentäkuusi, enkä tahtoisi ikääntyä, vieläkään.

Vaikka mulla on nykyään muutakin elämää, kuin rock-keikoilla jonottaminen ja urpojen tarinoiden kirjottaminen kyseisestä bändistä, niin välillä sitä löytää ittensä kuuntelemasta just Fashionia samalla tavalla ihan liekeissä, kuin luojan vuonna 2007.

Joo, eli kannattaa kuunnella uusi sinkku ja sitten, kun tulee video, yritän taas tehdä siitä arviovideon YouTubeen.

Nyt se on Moi.

Nähään keikoilla, ei tosin kesällä, vaan lokakuussa.

Kalle Aholaa ja kevät voittaa

Tällä viikolla ei oo sitten tapahtunu yhtään mittään, mutta nyt täällä ollaan ja kuunnellaan Kalle Aholaa jostain ihmeen syystä.

Kävin ennakkoäänestämässä hienoa ihmistä, jota en oikeesti tunne, mutta jota oon ihaillu kauan. (Nyt ei oo sitten kyseessä ”Lol, joku Monroe” vaan yksi muu hieno tyyppi)

Ja tänään sain itseni tänne asti, kun aloin kuunnella Ahola-listaani Spotifysta ja sitten hullaannuin siihen ihan huolella.

Kalle Ahola, juu, se Don Huonojen laulaja on tehny sittemmin pari soololevyä ja näähän kuulostaa helvetin hyvältä.

Muutamasta biisistä on jo tullu tarinallisia mielikuvia, mikä ei oo huono asia koskaan.

Ette muuten usko, miten hienolta tuntui, ku sain murulle unohtuneen kirjani takas, nyt sitten voin vaikka lukea sitä kokoajan.

Mähän joskus jo puhuin siitä brittikirjaprojektistani, se ei tietenkään voi edetä mihinkään suuntaan, jos unohtaa kirjoja kullan luo.

Se on ensimmäinen mun Bowie-kirjoista, jonka ostin viime vuoden puolella, on mulla niitä kolme, että siis, en oo täysin romuna enää siitä, että hieno artisti kuoli.

Toi on kyllä vale, mutta yritän päästä siitä edelleen yli, ei se satu, jos sitä ei ajattele.

Tänään en melkein edes tullu tänne, kun tuli valvottua, kun muru löysi Gunnari-uutisen keskellä yötä ja sitä sitten puitiin ja olin nukkumassa joskus aamuyöllä lopulta.

Oli hiton hauskaa, niinku meillä usein.

Siis GNR-uutinen ei suinkaan ollu ainoo juttu siinä puhelussa, siitä se vaan alkoi.

Voisin olla kotona nukkumassa, mutta meen iltapäivällä sitten torkuille.

Seuraava tekstin osa on kirjoitettu sitten kuntavaalien jälkeen:

No ei päässyt mun ehdokas, vaikka hieno ihminen onkin, läpi.

Jos joku ei tienny, mistä siis äänestettiin, niin kunnanvaltuusto on eri asia, kuin eduskunta, tais mennä niin, että kunnanvaltuusto on eduskunnan pomo, tai jotain.

Viikonlopun aluksi tuli rahaa, joten ostin aika paljon kaikkea, en mitään kirjoja tai sellasia, yhen levyn ja dokumentin.

Siis me just mietittiin, että voiko roolipeliä, joka on vihkonen, laskea kirjaksi, mun mielestähän kirja on Kirja, jos siinä on 50 sivua tai enemmän, sitä ennen ne on kirjasia tai just vihkoja.

Wikipedia ei tuntenu sivumäärärajaa tässä asiassa, joten, kyllä, ostin sitten yhden ”kirjan”.

Mike Pohjolan Tähti tuli löydettyä, siinä kun on kaikkea huippu-upeaa, rockia, mutantteja, musiikkia, sähkökitaroita ja kaikkea, lisäksi se on kymmenisen vuotta vanha peli, mutta tapahtuu tänä vuonna.

Kuntavaaleista se vielä sanottava, että aika moni nuori ehdokas pääsi läpi, mikä on ihan virkistävää, ettei ole olemassa sitä ”Siellä ne samat vanhat ihmiset päättää vuodesta toiseen samoista asioista”-olettamusta.

Maanantaiaamun väsymys on suorastaan vakio, eli en sano, että oon tosi poikki, sanon, että tästäkin selvitään.

Ja vaikka mun, tai murun ehdokkaat ei päässeet läpi, niin ei päässy moni muukaan, ei siihen kannata jäädä makaamaan, eiköhän ne pääse joskus.

Tulevaisuuden haaveita, muutoksia ja vanhaa musaa (uusvanhat merkinnät 2)

Viimeksi kun kirjotin, arvioin Liisa Ihmemaassa-kirjaa ja nyt tämän tekstin alkusanat syntyi soundtrackin tahtiin.

Jännä sattuma.

On ollu kiireistä, tai sitten oon vaan laiskotellu kotona, mutta nyt oon kirjottamassa.

Tulevaisuus on edelleen pelottava ja musta aukko, mutta en aio luovuttaa.

Menen eteenpäin, vaikka en oikeen oo varma, että mitä kohti oon juoksemassa.

Kevät sitten pikkuhiljaa voitti talven, mikä on hyvä juttu, koska sää, joka ei osaa päättää, onko kylmä vai lämmin, on hankala juttu.

Oon mä vähän muuttunu, kun enää en oikeen halua keikoille, aion vältellä festareita tänäkin kesänä.

Muutoksesta oon muistaakseni vääntänyt joskus muutamankin merkinnän, tyylillä ”MÄ en aio koskaan”.

Sittemmin tuli huomattua, että muutosta voi yrittää kyllä juosta karkuun minkä kerkeää, mutta aina se saa silti kiinni.

Eikä kaikki muutos ole välttämättä yhtään huono asia.

Vaikka tiedän, etten ihan heti oo muuttamassa poikaystävän kanssa yhteen, on se silti yks mun elämäntavoitteista.

”Onhan se tärkeetä, että on tavotteita”

sanoi äiti, kun aikoinaan halusin radioon, mutta sittemmin tuli huomatuksi, ettei se ollut mun ala.

Silti se tuntui vähättelyltä ja siitä tuli semmonen olo, että Mähän näytän, että kelpaan ja varsinkin pystyn.

Nyt en oo oikeesti yhtään varma, mitä haluan, mutta eteenpäin pitää mennä.

Ainakin ois tosi mahtavaa kirjottaa lastenkirja liskoista tai jostain, mutta ainakin kirjottaa jotain pitkästä aikaa.

Muistin vähän aikaa sitten sen ajan jossain lapsuudessa, kun sain päähäni että musta tulee Kirjailija isona.

Samoihin aikoihin olin myös ihan varma siitä, että Tärkeät Teokset alkaa aina esipuheella, joten yritin kirjottaa niitä, tajuamatta, ettei mulla sillon ollu paljonkaan sanottavaa.

Yläasteella luulin, että ihastuksista kirjottaminen olis hyvä plääni ja kiinnostais ketään, en sitten kirjottanu sitäkään luettelomaista tekstiä koskaan loppuun, onneks.

Mutta nyt, ikää 25, haluun kirjottaa liskoihmisistä lastenkirjan, tai vaikka aikuistenkin kirjan.

En tiiä, mistä keksin ne liskoihmiset joku aika sitten, mutta aloin kirjottaa siitä.

Päähenkilö oli melankolinen liskoihminen, joka vaihtaa nahkaansa ja angstailee kitaran kanssa.

Sen paras kaveri tahtoo baariin ja siihen kohtaan se muistaakseni jää.

Lastenkirjassa ei voi vissiin mennä baariin, eli pitää keksiä jotain muuta, mutta haluun myös viedä kyseisen jutun loppuun ensin.

Ainahan sitä haluaa monia asioita, mutta todellisuus näyttää sen asian monet eri puolet, joka johtaa siihen, ettei haluakaan jatkaa kyseistä asiaa.

Toivon mukaan kirjahankkeelle ei käy noin.

Tänään aion vakaasti alottaa jotain tai varmaan ensin saattaa ton liskobaarijutun johonkin vaiheeseen.

Vois ehkä mahdollisesti laittaa siihen johonkin kohtaan siilejäkin, kun siili on tunnetusti mun lempieläin, sanoisin jopa, että toteemieläin.

Voihan se olla, ettei se suinkaan lopu niin kuin olettaisi, vaikka baariin päädytäänkin.

En nyt oo vielä ihan varma, mitä siinä tapahtuu, sen näkee sitten.

Ja sitten äkkiä olikin maaliskuu ja tätä kirjotan huhtikuussa (Väliajassa kirjoitettujen merkintöjen esiinmarssi 1)

Koskaan ei pitäisi luvata yhtään mitään.

No, eihän viime merkinnästä ole kolmea kuukautta, ihan vielä, mutta liian kauan on.

Koneella on ärsyttävä tapa unohdella mun salasanoja, tätä kirjotan Autismisäätiöllä, koska tein diilin, että se sopii.

Tänään on keskiviikko, jos se nyt on tärkeä yksityiskohta.

Mutta siis, asiaan, wiuf wauf.

Viime merkinnässä kerroinkin, että olin lukemassa Liisaa Ihmemaassa englanniksi.

Nyt puhutaan siitä sitten.

Vaikka kyseessä on lastenkirja, joka on kirjoitettu 1800-luvulla, se tuntuu vieläkin ajankohtaiselta.

Opetukset, kuten se, ettei kaikkien asioihin tarvitse puuttua, ovat edelleen hyvin totta.

”Do not lose your temper” said the caterpillar.

Mä tykkäsin kyseisessä kirjassa siitäkin, että siinä on runoja ja lauluja, koska Lewis Carrollhan siis oli myös hemmetin hyvä runoilija.

Se tuli yllätyksenä, että Liisan oli tarkoitus olla seitsemänvuotias siinä yhdessä kohtaa, luulin, että vanhempi, siis siinä Disney-piirretty-versiossakin se vaikutti vanhemmalta.

Lisäksi se Uteliaat osterit-kohtaus, joka ahdisti mua epäreiluutensa takia jo pienenä, onkin tietenkin runo, pitkä ja hyvä sellainen.

Kokoajan tässä nyt palataan siihen, että Carroll oli runoilija, mutta siis helvetti, loistava kirjoittaja hän ainakin oli.

Wikipedia kertoi mulle, että Carroll keksi Scrabblen ensimmäisen version, mikä on kyllä oikeasti helvetin hienoa. Lisäksi hän oli matemaatikko, minkä huomaa, kun Through The Looking Glassissakin on shakkikohtaus.

Koska kyseessä olen mä, niin huomasin, että omistan hillittömän kasan brittiläisten tyyppien kirjoja, joten tein siitä jonkun lukuhaasteen tyyppisen.

Siihen pinoon tuli Bowieta, Brandia ja lisää Carrollia, tällä kertaa suomeksi.

Teen edistymisestäni varmaan enemmänkin merkintöjä, tää on vaan alku.

Bowie-kirja on hyvin selkeästi fanipojan kirjottama, mikä todetaan jo alussa.

Lisää myöhemmin, ellen sitten mä tai poikaystävä saa pelastettua mun koneen.

Jos saa, niin tää on luonnos, mutta on tää hyvä olemassa muutenkin.

Hupsistakeikkaa helmikuu

Kello on keskellä yötä ja mä kirjotan näitä sanoja tähän.
Viime aikoina oon huomannut kuuntelevani ihan hillittömästi musaa, jota joskus pienenä kuuntelin. Ehkä hieman etsin itseäni vieläkin ja nostalgioin jotakin mitä ehkä oli, tai ei ollut.
Sitten oon mietiskellyt, että kuka oon ja oonko sitä mitä haluan olla ja sitten oon ylensä masentunut.
Kymmenen vuotta sitten mä olin viisitoista ja löysin Hanoi Rocksin ja rockin silleen laajastikin, sitä ennen mä en oikeastaan tiennyt paremmasta ja kuuntelin jotain ihan muuta, mistä ollaan täälläkin puhuttu.
Antti Tuisku oli joskus mun elämä, nykyään se on sitten jotain muuta, kyllä mä Anttia siis edelleen toisinaan kuuntelen, mutta se kirja mun elämästä pistettiin jo kiinni, niinsanotusti.
Kirjoista puheenollen viime viikon aikana ostin ja luin Tove Janssonin Vaarallisen Juhannuksen ja jatkoin Lewis Carrollin Alice in wonderlandin lukemista.

Vaarallinen Juhannus oli pienenä mun lempi-Muumikirja/ asia, koska siinä oli teatteria ja hienoja sanontoja.
(Niinku esim. Rauha hänen tomulleen, siis mä oon sanonu noin monesti, enkä muistanu, että se on tuolta)

Ja en tosiaan tiedä mikä mua vaivaa, ei kai mikään, mutta viime vuonna, vähän ennen Lontoon reissua sain päähäni, että "Hei, mä Haluan Liisa Ihmemaassa-kirjan hyllyni suomeksi ja englanniksi"
Sitten sain sen suomennoksen just vähän ennen sitä reissua ja sieltä englanniksikin.
Nyt aion lukee sen ensin enkuksi ja sitten suomeksi.

En tiedä kuka oon, mutta oon mahdollisesti kuitenkin ihan hyvä ihminen.
Ehkä tää epävarmuus johtuu jotenki siitä, ku en oo tottunu siihen, että kukaan kehuu.

Toisaalta just luin yhtä vanhaa tekstiäni yhdellä nimettömäksi jäävällä nettisivulla ja se ainakin oli hyvä, en tiiä oonko muuten, mutta ainakin se teksti oli.

En oo enää viistoista, joskus toivoisin olevani, mutta niin.
Oon "aikuinen" vaikka en vieläkään osaa siihen suhtautua.

Tavallaan toivoisin olevani hyvä, edes jossain.
Kuuntelen tätä kirjottaessani Youtubesta löytämiäni lahjakkaita naisia yhtenä soittolistana ja toivoisin kovasti osaavani soittaa vaikka sitten sitä kitaraa.
Muttakun ei ole aikaa mihkään.

Haluaisin tietää, mistä vois saada kitaratunteja kohtalaisen halvalla, niin voisin yrittää motivoitua siihen, koska olis kivaa oikeesti.

Tää teksti on vähän tajunnan virtaa, mutta olkoon, menköön.

Mutta mä meen nyt nukkuu, kai ehkä.

Lupaan tulla takas useemmin kun kolmen kuukauden välein.

This is me.
See you.