ONE FOOT OUTTA THE GRAVE

Uusi sinkku ilmestyi viime perjantaina, jonka jälkeen joku on kuunnellut sen jo tosi monta kertaa.

Se on tosi hyvä biisi, siitähän ei pääse mihinkään.

Se käytiin esittämässä telkkarissa jo perjantaina, mitä en nähnyt, mutta mitä ilmeisimmin siellä oli hullu meno, joka on kyllä mielestäni yksi Michaelin tavaramerkeistä.

Niinku jo ehdin twiitatakin ”Olin tulossa tänne riemuitsemaan siitä, että mulla on viimeinkin juustoa jääkaapissa taasen.

Mutta sitten huomasin lempibändini keksineen ittensä taas uudestaan ja RIEMUITSEN SIITÄ LIEVÄSTI HIEMAN ENEMMÄN.

Wow”

Juu, eli jos asia on jäänyt viimeaikoina hämärän peittoon, kyllä, mä rakastan edelleen Michael Monroe-bändiä, tuun varmaan aina rakastamaan.

Uudessa sinkussa loistavaa on muun muassa se, että se alkaa huikeilla kitaroilla.

Lisäksi ei voi koskaan tietää, että millainen video noin hienolle biisille saadaan aikaan, saa nähdä mitä bändi keksii.

Jos viime video kuvattiin sateisena iltapäivänä Linnanmäen vuoristoradassa, niin missähän OFOTG kuvataan, hautausmaalla?

Mene ja tiedä.

Siis oikeesti, en tiedä miksen aiemmin keksinyt kirjoittaa tästä, kun mun blogin osoitteessakin todetaan, että mä olen hullu Monroe-tyttö, niin kuin oonkin.

One foot outta the grave, joka nimenä kuulostaa pelottavasti kuoleman kanssa flirttaamiselta, alkaa tosi hyvin, hitaalla kitarasoololla.

Ensimmäisiä kertoja kun tätä kuunteli, sitä melkein vihasi, kun ”Ei se voi olla Ballad Of The Lower East Side, tai edes yhtä hyvä, kuin se, vaikka mitä yrittäisi”

Sittemmin tajusin, ettei sen tarvitsekaan, uudistuahan saa.

One foot outta the grave soisi hyvin monta kertaa repeatilla mun autostereoissa, jos mulla olisi auto, tai ajokortti edes.

Repeat-nappi pohjassa tätäkin on kirjoitettu, eikä tähän vaan helvetti kyllästy millään.

Pelottaa lähinnä se, kun täähän tulee kokoelmalle, niin mitä jos tää on sen paras biisi, vai voisiko olla?

Okei, me puhutaan Suomen värikkäimmästä ja elinvoimaisimmasta rockpersoonasta, että tuskin kyseinen kokoelma mitenkään pliisuksi jää.

Jotkut rockjäärät sanoo, että Monroen ainoa hyvä biisi olis muka Dead Jail Rock´n´roll, mutta ne on väärässä.

Ensinnäkin Dead Jail Rock´roll ei edes ole kummoinen biisi, biisinä, mutta livenä se toimii siinä, missä on, eli encoressa.

Toisekseen, kysyisin niiltä jääriltä, että ootteko ikinä nähneet Michaelia livenä, jos ette oo, älkää alottako tätä keskustelua, nimittäin livetilanne on aina Monroen kanssa niin eri asia, että ne vähän heikommatkin biisit alkaa loistaa eri tavalla, kuin muuten.

Tänään tykkään siitä kohdasta, kun kertosäkeessä on huudatuskohta ”Wont lie down for no one”

Bussissa uskottelin itselleni, että sitten, kun saan tän valmiiksi, tuun ottamaan ton repeat-napin pois päältä ja alan taas kuunnella muuta.

Saattaa kuitenkin olla, että muut biisit, tai varsinkaan artistit, ei tunnu enää samalta, eikä tuo samaa mahtavaa fiilistä, kun tää bändi ja biisi.

Tän kirjottamisen aikana tuli järkytyttyä siitä, että Ballad Of The Lower East Sidesta on muka jo kolme vuotta, tuntuu, että se olis tullu vasta lähiaikoina, tyyliin viime vuonna.

Oon ollu Monroen ja Hanoin fani syksyllä jo kymmenen vuotta, eikä vieläkään kyllästytä, vaikka välillä on hiljaisempia kausia.

Tuleepas muuten ihan jäätävä ikäkriisi, kun miettii tota, mutta kyllä, olin just täyttämässä viisitoista, kun Hanoi Rocks tuli ja räjähti mun tajuntaani.

Ja oon kertonu sen tarinan blogissa jo sata miljoonaa kertaa, mutta vois sanoa, että se oli ikimuistoinen iltapäivä.

Mähän täytän syksyllä muka jo kaksikymmentäkuusi, enkä tahtoisi ikääntyä, vieläkään.

Vaikka mulla on nykyään muutakin elämää, kuin rock-keikoilla jonottaminen ja urpojen tarinoiden kirjottaminen kyseisestä bändistä, niin välillä sitä löytää ittensä kuuntelemasta just Fashionia samalla tavalla ihan liekeissä, kuin luojan vuonna 2007.

Joo, eli kannattaa kuunnella uusi sinkku ja sitten, kun tulee video, yritän taas tehdä siitä arviovideon YouTubeen.

Nyt se on Moi.

Nähään keikoilla, ei tosin kesällä, vaan lokakuussa.