Joskus kannattaa yllättää itsensä (alaotsikko surullisesti: Tiikerikin oppii että liika pomppiminen on liikaa)

Kävin tossa Tavastialla perjantaina "verestämässä vanhoja muistoja" eli nuoruudenidolin keikalla. Se perkele olikin edelleen mahtava ja ihana. Ja se laitto itkemään melkein ekalla spiikillä. Se on osa mua yhä edelleen. Se on ollut "olemassa", eli pinnalla melkein kymmenen vuotta. Luulin, että olis päässy eroon siitä,kun pidin siitä taukojakin. Sitten elämään ilmestyi yksi tärkeä ihminen, joka opetti monta asiaa, muunmuassa että kyseinen artisti on cooleinta maailmassa ja sen tytön takia menetin sitten sille uudestaan sydämeni. Ja sittemminhän mulla meni välit kyseiseen tyttöön, mutta Tavastian keikka ja ylipäätään se, että se kyseinen tyyppi sinne oli kutsuttu, todisti sen että siitä on "ihan ok" tykätä. Siinä vaiheessa, kun melkein täysi Tavastia söi sitä artistia ja sen live-esiintymistä melkein ekan biisin alusta, mä tiesin olevani kotona ja se tuntui tosi hyvältä. Se oli myös eka kerta kun mä en pönöttänyt eturivissä kuolemassa, vaan olin parvella. Silti tuntui siltä, että kyseinen artisti näki mut. Uusi levy menee ostolistalle. alaotsikosta tulee mieleen Doctor Who ja 10. Tohtorin kohtalonhetket, jotka tulee liian äkkiä NIMITTÄIN HUOMENNA, mutta ei saa ajatella sitä, kun laitoin sen alaotsikoksi alunperin koska Tavastian jälkeen naksahti nilkka. Tällästä erilaista keikkapostausta tähän väliin. Ps. Ostin viime tiistaina Monroekorun ja tää on niin superkaunis.