Kela ärsyttää, musiikki on edelleenkin hyvää ja muru tuli vihdoin takaisin

Tänään on parempi päivä, kuin hetkeen, mikä johtuu osittain pupusta.
Sain tuliaisiksi kirjan, joka lupaa sisältää Maailman Söpöimpiä Eläimiä ja sulin.
Tuitelitui.
Ja ai niin, mun pitäs hakea randomtukea x Kelasta ja joku lääkäri on kirjannu mulle ADHDn, joka ei pidä paikkaansa ja silti se piti kirjata siihen tukihakemukseen, eli mä sumutan Kelaa, enkä tykkää yhtään.
Also huomenna kymmenen päivää siihen ku Monroen One Man Gang ilmestyy.
Niinku MITÄ?
Ehkä mä en nyt vielä mieti sitä.
Kirjalla menee niin, että mun molemmat muistitikut on käytössä ja just tallensin niille ne jutut, mitkä sinne kuuluu.
Edelleen haluan sinne terapiaan juttelemaan jonkun kanssa vaikka kerran viikossa, koska muuten hajoaa pää, eikä siitä tykkää kukaan.
Koska tietenkin kirjotan yhtäaikaa muutakin kun kirjaa, niin nyt syksyllä tuntuu luonnolliselta kirjottaa niin paljon fanfictionpuuroa ku jaksaa, vaikka ei enää oo paikkaa missä sitä julkaista.
Ehkä tosiaan teen sen ficciblogin ja sen osoitteen saa vaan ne jotka haluaa, sitten kun saan jotain kirjoitettua, yksi teksti on kyllä nupullansa jo, mutta siitä lisää joskus.
Ehkä mä muusikkoshippaamisen lisäksi voisin jatkaa näiden syntisen suloisten brittikoomikoiden shippaamista, tai varmaan jatkankin, sitten kun siltä taas tuntuu.
Tällee syksyllä sitä tosiaan pyörii mielessä kaikki vanha mille ei voi mitään enää, mutta mikä vähän enemmän vähän kaduttaa.
Toisaalta joku on sanonu, että katumus on turhaa.
Kaikki mokaa joskus jotain, mulla on menny monta ihmissuhdetta solmuun, mutta esimerkiksi muru edelleen jaksaa ja rakastaa mua ja se on tärkeää.
Mä tiedän, että äiti lukee tän ja perhe on ihan eri asia vaikka tietenkin arvostan oikeesti sitäkin, että ootte siellä.
Ois vaan kivaa, jos ois kavereita edelleen muuallaki kuin Facessa.
Mutta kun on tullu turpaan maailmalta jo monta kertaa, nii ei enää jaksa avata suojamuurejaan uusille tyypeille, jos nekin sitten kyllästyy muhun lopulta ja häipyy.
Niinsanottu oravanpyörä.
Nyt musta taas tuntuu, että oon puhunu tästäki  täällä joskus ennenkin.

Aloitetaan vaikka faktoilla

En tiedä  mitä mun pitäs olla, mutta tässä ei ole hyvä.
Täytän ihan kohta 28 ja tuntuisi, että täytyisi olla vaikka mitä, mutta en tiiä mitä haluaisin.
Joka vuotinen ikäkriisi kai, mutta tää olo on ollu jo keväästä asti.
Sen lisäks en jaksa mitään.
Yritän piristää itseäni muuttamalla itseäni aina vähän ja sitten en enää tunnista itseäni.¨
Nyt oon ottanu elämäntehtäväksi kuunnella heviä, tai siis ensin halusin "kokeilla Bodomia" ja nyt sitten mun hevipommi-Spotify-listalla on kaikkea mahdollista minkä voi laittaa hevikategoriaan, ainakin mun mielestä.
Mä tiedän esimerkiksi sen, että MCR ei oo "metallia" vaan jotain muuta, mutta se on musta huutoheviä, ainakin alussa oli.
Piti sanoa tässä merkinnässä se, että mä oon päättäny hakea apua.
En ees oo täysin varma, että mikä mua vaivaa, yritetään selvittää, meen torstaina labroihin, kaikki verikokeet kerralla, pelottaa, koska pelkään neuloja, mut pakko.
Toivon, että mussa ei oo mitään fyysisesti vialla, henkinen puoli kaipaa tukea.
Mä haluan terapiaan, juttelemaan jonkun kanssa, tai siis mullahan ois asumisessakin ihmisiä, mut tuntuu, että pitää mennä ulkopuoliselle taholle.
Tiedän, että terapian saaminen on, kiitos lainsäädännön ja tiesminkä takia pitkä prosessi, mutta oon valmis yrittämään.
Ja sit menin sinne lääkäriin koska huonon, suorastaan surkean jaksamisen lisäks mun toinen korva on humissu jo kauan, ei se osannu siihen mitään sanoa.
Tunsin itseni tosi turhaks sen käynnin jälkeen, mutta ens kerralla sanon lääkärille(vaikka ei se sama olekaan) että haluan terapialähetteen.
Tänkin takia Terapiatakuu ois tärkee asia, tajuun sen nyt, kun oon ite se, jonka pitää taas säätää Kelan tms kanssa.
En yksinkertaisesti jaksa kestää yllättäviä muutoksia.
Ei oo normaalia olla niin maassa kokoajan, että ei jaksa mennä tekemään jotain mistä itse sopi, eli kirjoittamaan kirjaa, vaikka fakta on, että kyllä mä edelleenkin haluan kirjottaa.
Jussi lähtee kohta ulkomaille vähäks aikaa yksinään, Englantiin vielä.
Oon ylpeä ja kateellinen yhtäaikaa.
Ei sais valittaa, on tässä syksyssä myös paljon hyvää, mut tuntuu silti että asiat kaatuu niskaan.
Ja kaikkia kiinnostaa vaan se, että käyn jossain, vaikka henkinen puoli on rikki.
Tätä kirjottaessa korvissa soi Northern Kings, jos joku muistaa sen.
Hyvä oli sekin.
 Syksyn hyvät asiat on ensinnäkin se, että Jussi jaksaa mua edelleen, pari hyvää levyä ja nyt sekin, että aloin laittaa itseni etusijalle, mähän olin aina se, joka yritti tukea kaikkia ja sitte päädyin kuormittamaan kavereita jutuillani.
 (Anteeks siitä jos luette viel tätä)
Nyt on mun vuoro, jumalauta.