Siitä, kun sanoja ei ole

Alexi Laiho, Jussi69, Ollie Herman, oon taivaassa ja vasunut. Ssatana.

Erittäin epäjouluinen aihe, nimittäin puhetta kautta aikojen lempilevystäni.

Diudiu darlings. Sain jännän idean tässä joululoman alussa. Teen koko loman videoita vaihtuvista aiheista ja laitan ne nettiin sitten ku loma on ohi. Kaks ekaa on jo tehty. Heitän tänne ton viimeisimmän käsikirjotuksen. LEVY AUTIOLLE SAARELLE/ Kaikkien aikojen lempilevyni Varmaan meistä jokaisella on SE LEVY, mistä tulee hyvät muistot vuosikausia sen ilmestymisen jälkeenkin. Se oman elämän Gamechanger-levy, mistä "kaikki" alkoi. Mulla tämä kyseinen levy on Hanoi Rocksin Street Poetry vuodelta 2007. Vallan hysteerinen videon making of-video Kyseinen video valmiina Henkilökohtaisesti tärkein biisi kyseiseltä levyltä Levy oli mun elämän ensimmäinen rocklevy, jonka ikinä ostin, voisi sanoa, että ensikosketus rockiin, sitä ennen olin fanittanut jotain muuta viis vuotta putkeen. (Ei kerrota kenellekään, että kyseessä oli Antti Tapani Tuisku). Oma kappaleeni levystä on vähän kärsinyt vuosien varrella, sitä on rakastettu niin paljon, että kannessa on halkeemia, onneksi levy ei pätkiny yhtään, kuuntelin sen tänään läpi. En oikeesti tienny Hanoi Rocksista mitään ennen kesää 2007, kun joka paikassa koko ajan alkoi soida Fashion. Fashion on myös kappale, joka soi, kun tapasin bändin ensimmäistä kertaa. Pieni kuukautta ja paria päivää alle 15vuotias Paula oli ihan vitun myytyä naista, kun sanoo Michael Monroelle, jotain että sen bändi on legenda ja Michael vastaa ottamalla aurinkolasit pois ja hymyilemällä ihanasti ja sanomalla "kiitos" naurahdettuaan ensin somasti. Street Poetry-levyn paras biisi ei ehkä ole Fashion, mutta vaan ton. Street Poetry on myös siitä harvinaisia Hanoi-levyjä, että siltä löytyy nimibiisi. Street Poetry on upea levy, joka, kuten nokkelat jo päättelikin, kertoo Lontoossa asuneesta katurunoilijasta, jonka Mike ja Andy tapas joskus kasarilla. Street Poetry-biisin yksi rivi on tatuoitu sydämeeni ja käsivarteeni. "Might mean nothing much to you, but it´s everything to me". Jotenkin sitä samaisti itsensä siihen runoilijaan, koska vielä levyn ilmestymishetkellä kirjottelin runoja, vaikken kadulla eläkään. Kannattaa todella ottaa haltuun kyseinen levy, jos rock on lähellä sydäntä. Semmonen. Mitäs tykkäsitte? Heitelkää mulle videon aiheideoita, tai vaikka muitakin kysymyksiä tonne, niin katotaan mitä tehään. Oikeen hyvää ja rauhaisaa joulunodotusta kaikille. Ens vuotta odotellessa. C ya on tour.

Miksi näytän pedofiililta ja muuta niskaan satanutta paskaa

Sen jälkeen, kun laitoin viime postauksen loppuun Askini osotteen oon saanu anovihaa niskaan enemmän, kun tarpeeksi. Mitä ihmiset saa toisten anonyymista trollaamisesta? Miksi on kivaa sanoa mitä tahansa ilman nimeä tai naamaa? Jos mä oikeesti näytän jonkun mielestä pedofiililtä(huom, kysyjän kirotusvihre 5/5), nin siinä saa olla oikeesti päässä vähän enemmänkin vikaa. Okei, mä en ole mikään malli, sen tiedän, mutta en ole mikään maailman ruminkaan. Nyt vähän ilosempiin asioihin, ainakin tavallaan. Semmonen tunne, kun tulee aamulla ikävä ihmistä, joka ei ollu tällä kiertueella ja tajuaa arvostavansa ja rakastavansa sitäkin enemmän kun luulikaan. Puhun siis Dregenistä, jos jollain meni ohi. Se on jännä, että asioita ja ihmisiä alkaa arvostaa ihan eri tavalla, kun niitä ei vähään aikaan näe. Muistikuva Tavastian keikalta olikohan viime vuodelta: Dregen liikkuu lavalla niinku joku tiikeri, sitte se yhtäkkiä tulee siihen eturivin eteen, sen ihanat mustat hiukset valuu hikeä ja mä räpsäytän siitä kuvan, koska se näytti kauniilta. IKÄVÄ. Täällä soi nyt tää Dregenin levy, joka on HELVETIN HYVÄ. Ens vuonna mä nään senkin taas. Haluaisin vain lomalle jo. Tahdon vaan keikalle. Oon huomannu olevani semmonenkin, että jos mulle hehkuttaa tiettyä ihmistä tarpeeksi kauan, mä ikäänku tarkistasn asian ja alan tykätä niistä. Näin kävi Sami Yaffan ja nyt Dregeninkin kanssa. Hyvää joulua ja kivaa uutta vuotta kaikille lukijoille ja kiitos tästä vuodesta, mikäli ei törmäillä täällä, tai muualla enää tänä vuonna. ja: C ya on tour.

Koulussa kirjotettua aivo-oksennusta (en itekään aina tajua itseäni)

Anteeks otsikon aiheuttamista mielleyhtymistä, en mä asu teidän aivoissa, enkä aina omissanikaan. Nyt on vasta manaantai, vikan kouluviikon eka päivä ja väsyttää ihan kiitettävästi. Korvissa soi Spotifyn näkemys Aerosmith-soittolistasta, jossa soi nyt juuri KISS? Opinnäytetyössä vertailen SOME-sivuja ja oon päässy vasta ekaan sivuun, mutta kyllä tää varmaan onnistuu. Vaihdoin sen kasariradioon ja nyt täällä soi Skid Row. aivot matkustaa jonnekin muualle, kun varmaan pitäis. Youth gone wild. olispa jo joululoma. Mä VIHAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAN NÄITÄ MAINOKSIA. Mikä tää on? Manic Monday, okei. Voiku päästäis ennen neljää. kärsin. Joululomalla en tee mitään, kirjotan ja nukun ja SYÖN kuin lihava prinsessa. Haluaisin matkustaa Tardiksella 1980-luvulle, mielellään Jack Harknessin kanssa, jos toi kertoo kellekään mitään. Minä ja Kapteeni Harkness tavattais Michael Monroe nuorena ja Jack iskis siihen silmänsä, aika saletisti, kuka ei sen näköseen jätkään ihastuis. Jännästi tunnelma vaihtu. Yritin sanoa, että kärsin kun ei oo keikkoja joululomalla, mut mistä sen tietää mitä ne yhdet keksii? NYT SOITOSSA Paranoidii. Viime merkinnästä jäi pois se, että Nikki Sixxillähän oli synttäri viime viikolla. se on nyt 55. Ei sitä käsitä. Ei se näytä yhtään 55-vuotiaalta. Ja Steven Tyler ei näytä 65-vuotiaalta. Rokkarit ei ikäänny. Aa, tää on vielä liveversio, oi. Grreen daay ja biisi, jota joskus vuosia sitten luukutin hulluna. Sekavaa sekavuutta. Jos en saa itseäni niskasta kiinni, lupaan kirjottaa tämmösiä joka päivä tällä viikolla ja jos saan, kirjtan varmaan silti joskus tällä viikolla niin sanotusti paremman. Nähdään kun tavataan. menkää huutamaan mun lootaan, jos on huudettavaa. avautuakin saa.

Päiväkirjan pölysiltä sivuilta. Kirjoitettu NIKKI SIXXin vaikutuksen alaisena.

14.12.2013 14.40 Miks mä aina kirjotan tänne joko vitun kikseissä keikasta tai vitun masentuneena elämästä? Nyt kuuntelen vitun pitkästä aikaa SIXX AM.ää ja masentelen. Meemi lähti kävelemään, ku ei kestäny mun keikkaviestitulvia. Vitun kusipää. Vai oonko se tässä tapauksessa minä? Saatana. Kaikki vaan jättää mut. Ei ihme, ettei mun tekstienkään hahmot uskalla puhua tunteistaan kenellekään, ku itekin tyyliin kuolisin, jos mun ihastus kuulis, että välitän siitä. Miks tää on aina tämmöstä? Mä saan paperit toukokuussa ja en halua lähteä, niinku Kymppi. Miten kukaan voiskaan jakaa mua, kun mä oon tämmönen perkeleen maaninen fanityttö? Järjestelin levyhyllyt oikeeseen järjestykseen ja olin hetken ilonen, noinkin pieni asia saa ihmisen iloseks. Ehkä se on vaan toi Sixx tuolla stereoissa, mikä masentaa. Ens vuonna on hienoa, maailman hienointa, ku nään AEROSMITHin oikeesti livenä, kun ne jumalauta tulee tänne. Mä en kestä, enkä käsitä. Viikko sitten mun muruni, JUMALAni, idolini sanoi mulle ekslusiivisessa vip-lipun ostaneiden fanitapaamisessa, että muistaa mut. Sen lisäks se halas ja oli oma ihana ittensä, vaikka toi taas kuulostaa tylsältä kliseeltä. Michael Monroe muistaa mut, ei sitä voi käsittää, vaikka siitä on jo kirjotettu blogimerkintäkin. Mä ihan totta oon joskus nähny siitä uniakin ja nyt se on totta. Nikki Sixx, jonka rakastan kirjottaa NIKKI SIXX, aina kun puhun siitä netissä ja se on yhä useemmin, on tärkeä ihminen. Kun luin This Is Gonna Hurtia ekan kerran, samaistuin aivan vitusti. Nikki inspiroi mutkin kuvaamaan, vaikka sekin kuulostaa semmoselta asialta, minkä kaikki sanoo. Nikki on ihan uskomattoman tärkeä mulle, ihan samalla tavalla, kun Michaelkin. Ne on näyttäny, että on ok olla erilainen ja oma itsensä. Tehdä sitä, mitä itse sattuu rakastamaan. Mä olen vaan säälittävän ujo fanityttönen Suomesta, ne on maailmantähtiä. Ehkä mua ahdistaa sekin, että seuraavasta keikasta ei oo tietoakaan ja on nyt jo ikävä. Tai okei, se on joskus 2014 ja vaikka sen tietää, että sekin on ihan just, ei voi käsittää sitä. Fuckufkc. Nyt sanon, että älkää olko huolissanne, kyllä mä jotenkin handlaan. Mä näytän maailmalle persettä ja selviän vuodesta 2013. Mulla ei ole hätää, mä en narkkaa edes. Mä vaan olen liikaa yksin. C ya on tour. T. Minä vaan.

Toiset muuttuu, toiset ei edes halua ajatella sitä, häviävänä mahdollisuutenakaan

Joo, oon lueskellu ihmisten muutos-aiheisia merkintöjä tässä tänään ja samalla satuttavankin paljon ite tajunnut, etten haluakaan lähteä mihinkään, tässä on ihan jees. Lauantain tapaaminen+ keikka oli suurta upeutta. Michael tulee halaamaan heti kun näkee mut ja sanoo mulle ne sanat. Ne sanat, joita en vittu usko todeksi itsekään vieläkään, mutta joita olin odottanu, joista olin nähny suunnilleen untakin joskus. "Kyllä mä sut muistan" Kyllä mä muistan sut. Kyllä, mä muistan sut . En tajua tota, en ansaitse tota. Fanitapaamisessa oli oikeesti liikaa vanhempaa väkeä, jotka ei ollu kuullukaan bändistä, mutta kovasti halusi nähdä sen. Ja siitä alussa mainitusta muuttumisesta, huomasin oman muutosvastarintani tänään taas, kun koulun takia piti selata vanhoja Facebook-merkintöjä ja mun kautta aikojen ensimmäinen päivitys, jonka kirjottamisesta on huomenna viis vuotta oli "istuu kirjaston koneella ja miettii Hanoi Rocksia". Muistan sen tytön joka olin sillon, sen naivin, vähän tyhmän idiootin, joka meni aikoinaan lukioonkin, kun Mummi pakotti. Elämä tuntuu välillä hajoavan niskaan, varmaan jokaisella, mutta asiat on kuitenkin vitun hienosti. Diudiu darlings. Sainhan mä tästä jonkunlaisen keikkamerkinnän. Tykkään teistä.