Ulkopuolisuuden tunteesta

Mä pyydän jo etukäteen anteeks kaikilta, tästä tulee henkilökohtanen vuodatus. Mä luulin sillon kun siirryin kuuntelemaan rokkia, että rokkarit pitää yhtä, että rokkarit kuuntelee ja ymmärtää toisiaan. Mulla on kokoajan ulkopuolinen olo, lauantaina keikkajonossakin , ja mä en ihan lähde keikkajonoon olemaan yksin. Mä haluaisin, että mullakin olis samanlainen porukka kun esimerkiks Nanciella. Mä haluaisin pystyä kertomaan tässä blogissa kaikesta maan ja taivaan välillä. mulla on kuitenkin jo 25 lukijaa, ja musta tuntuu ettei tänne kannata alkaa teksteistä avautua, koska sitten olen "ongelmissa". Ja mulla ei ole omaa porukkaa, koska mä en uskalla puhua tuntemattomille, tai puolitutuillekaan ihmisille, kun oon niin kuolettavan ujo. Ja tän blogin nimi on Pilvien yläpuolella paistaa aina aurinko, joka tulee yhdestä Monroen haastattelussa sanomasta lauseesta. "Pimeys masentaa itsekutakin mutta olkaa iloisia, että olette elossa ja terveitä Pilvien yläpuolella paistaa aina aurinko". Toi on enemmän totta kun koskaan tässä kohta marraskuuksi muuttuvassa, pimenevässä illassa. Mulla on keikan jälkeismasennus ja vitullinen väsymys. kävin The 69 eyesin keikalla Nosturissa lauantaina ja rakastin joka hetkeä. jonottamisineen kaikkineen keikka oli helvetin hyvä. vaikka lämppäreitä yleensä haukutaan niin tuolla oli hiton hyvä lämppäri. ja sain, vihdoin viimein Jussin rumpukapulankin <3. Ilta oli ihan oikeesti pirun loistava. vituttaa vaan se, että hukkasin kamerani sillä samalla reissulla, eli kuvia ei ainakaan lähiaikoina tipu. Kerron seuraavssa postauksessa vähän enemmän tosta, just loppuneesta syyslomastani. Postaan tän, ettei joku luule että oon kadonnu.