Cain

Arvostan Yleareenaa ja elämä voittaa

Tää viikko on ollu vähän tunteiden vuoristorataa.

toisaalta on ollu aika angstista ja toisaalta tänään päätin, että selviydyn.

Mä oon jääny koukkuun kasvanu kiinni Emmerdaleen ja etenkin Cain Dingleen.

Mä oon kattonu sitä nyt tosi kauan ja maanantain jaksossa, missä se lähti mä vaan itkin.

Sit mä menin kattomaan juonipaljastuksista, että koska se palaa, ja se palaa kuun lopussa, mihin nyt kun miettii ei ole kauaakaan.

TÄNÄÄN olin muutenkin maassa, koska viimeisestä Hanoi Rocks-keikastani, eli viimeisestä kerrasta, kun ikinä näin Hanoi Rocksin on tänään kolme vuotta.

Siitä vois kirjottaa romaanin, mutta sanotaan se, mikä on jääny ikuisesti mieleen.

Michael itki siellä, niinkun kyllä mäkin.

se oli niin ....

mä en voi edes muistella sitä, without getting teary-eyed.

se oli, niinkun kaikki mihin sä olet koskaan uskonu olis hajonnu sun niskaan ja sä oisit voinu vaan katsella.

se oli riipaisevaa.

Hanoi Rocksista oli tullu mun elämä ja elämäntapa ja sitten se hajosi.

Ja valitettavasti siltä 11.4.2009-keikalta on jääny vaan muutama ihan PASKA video, kun se oli ehkä eka keikka missä mulla se kamera oli mukana.

Muistan sen, että siellä ensinnäkin sain luvan kanssa jonottaa aamusta asti, kun äiti huomasi miten tärkeetä se mulle oli.

Siellä oli, jos muistan oikeen, riipaiseva ja ihana tunnelma.

<3

Megakeikkahehkuttamismerkintää ei tule, koska ne viestit katos.

Elämä voittaa.

uskokaa itteenne ja unelmiinne.

And keep on ROCKING LIKE FUCK.

poukkoileva teksti, mutta tulipahan kirjotettua.
:D