Antti Tuisku oli jo historiaa mulle, sitten tuli Peto on irti ja täytyy myöntää, ensin en tykännyt siitä, sitten jostain jäi tavaksi kuunnella sitä perjantaisin itseironisesti, mikä oli tietenkin virhe.
Sitten tuli Blaablaa, joka on biisinäkin vähän ensin mainittua parempi.
Tein eilen reaktiovideon siihen musiikkivideoon, pistin sen tänään nettiin ja ennenkuin ehdin estää itseäni, huomasin jo tunkeneeni sen Twitteriin Antinkin nähtäväksi, koska olen ihan kahjo.
Pelottaa.
Tässä on se ongelma, että mun piti muuttua ja muutuinkin, en ennen Petoa ollu kuunnellu Tuiskua
Mutta alunperinhän mä siirryin Antista Monroeen ja nyt, kun Michael ei enää kiinnosta, niin mä oon vähän siirtymässä takas Tuiskuun, muttakun en tiiä.
Tykkään kummastakin.
Vastakkainasettelu on jännää.
Okei, sillon ku päädyin sinne Antin keikalle Tavastialle, joka tuntuu olleen
Antti on aina osa mua ja tulee olemaan, olin sentään fani monta vuotta kakstoista-vuotiaana, sitten viis-seittemän vuotta myöhemmin tuli kyllästyminen ja sitten mun yks uus kaveri koukutti mut uudestaan ja nyt, kun tostakin on jo kauan aikaa ja meidän välit katkesi, niin en halua käydä, enkä tule käymään Tuiskun keikoilla, koska en halua törmätä siihen, vaikka tiedän, ettei se puhuisi mulle vieläkään.
Tuisku on mun guilty pleasure, jota kuuntelen, vaikka en sais.
Joo, voihan Antti Tuisku.
Piti kirjottaa ihan muusta, mutta ens viikolla sitten.
Oon luvannu kirjottaa arvioita ja pistän ekan ens viikolla.
Moi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti