Sarvia, sädekehiä ja sulaa hulluutta (epäkronologinen kertomus muutamasta viime päivästä)

Taustalla soi HIM, ja saa soidakin. Keväästä odotettu levy ilmestyi perjantaina. Löysin itseni ekana jonosta. Sanoin Ciao. Sinä olit yhtä ihana, kuin aina. Tunnistitko, ehkä. Pikakelaus eiliseen, kun ilmoitit suorassa lähetyksessä, että levy on myynyt kultaa neljässä päivässä. Olin sekaisin, olen sekaisin, itketti onnesta, itkin onnesta, sekoilin Faboon ja kaikkialle. Tänään meinasin itkeä taas, kun Sami tykkäsi tilastani. Tänään lagaan kotona ja lähden keikalle iltapäivällä. HH-levyarvio tulee varmaan seuraavaan merkintään. Laitan kuvia tänään, jos jaksan. HH-kiertue starttasi ainakin mielestäni sillä nimmaroinnilla. Se oli hullua, hienoa, mahtavaa. Monroe tarjosi yhteiskuvaa, minä lagitin ja matelin. Omistan molemmat versiot HHsta. Eilen tein löytöjä Jäänsärkijästä. Kaksi levyä HIMiä ja Uniklubin Luotisateen. Mietin jo eilen että oonko muuttumassa emoprinsessaksi. Tuskin ihan sentään. Jeeps. En oo kuollu, oon sekopää. Ens kerralla parempaa keikkaraporttia ja se arvio.

It´s showtime (kiertueenjälkeisahdistuksen poistomerkintä)

Kaikki ei alkanut 15.6.2013, vaan aikaisemmin, mutta kesän kiertue alkoi osaltani tuona mainittuna päivänä. Hipsin sinne hyvissä ajoin ennen Monroe-bändiä ja heti meinasin, kiitos kaljurottailuni joutua riitaan. Mua syytettiin 35 euron pölläämisestä, kannattaa varmaan siinä vaiheessa, kun en kuule mitään, kun bändi soittaa niin lujaa, ruveta repimään mua siitä eturivin reunasta. No, vaihdan sitten paikkaa ja se samainen promilleissa ollu nainen sitten tulee Bastardosin jälkeen selvittämään sen asian ja lopulta sitten uskoo, etten oo nähny niitä rahoja. Los Bastardos Finlandeses oli Radio Rock-rockia, odotin vaan että se loppuu. Näin siellä kans Sleepparit, joka oli "ihan hauska", mutta pitäis tietää missä vaiheessa vitsi menee yli ja se oli sillä rajalla. Sitten kaikki varmaan tiesi jo, keitä mä olin siellä katsomassa. ** Jo huhtikuussa, kun leikkasin tukkani pois vainoharhasin siitä, miten Monroe sen ottais ja kaikkea vastaavaa. Monroe oli mun syy yleensäkään lähteä kyseisille festeille. Se tulee kolme kertaa moikkaamaan mua siihen mun kohdalle eturiviä. Eli tosissaan "I just love doing what they say, you can not do". se olis pitäny taas muistaa. Siellä oli ne kojut, joista viimeistään tuli semmonen hullu halu päästä Ruissiin. Monroen keikka oli mahtava, vaikka settilista oli ihan sama, kun aina. Encoressa oli, jos oikein muistan kivasti yhdistetty I feel Alright ja I wanna be loved, olin taivaassa. ** Ruisrock 5.7.2013, jossa sitten lopulta oltiin, vaikka sen kanssa oli tänä vuonna enemmän, kun säätöä. Ruissi on aina Ruissi. ** Kaava menee näin: 1. Hipsi Turkuun mahdollisimman aikaisella junalla. 2. Käy Pirjon Bazaarissa ennen keikkaa. 3. Sekoile Turussa. 4. Matkaa festarialueelle bussilla ja menetä hermosi sille "ah niin ihanalle" hiekkatielle. (kyllä, joka vuosi) 5. Mene Monroe-lavalle hyvissä ajoin ennen ensimmäistä esiintyjää. (Tänä vuonna hieno Pää Kii!) 6. Kärsi muut esiintyjät läpi, kun Monroen showtime on keskiyöllä(tai sen lähellä). 7. Repeä liitoksistasi, kun keikka vihdoin alkaa. Tälläinen oli kuvio tänäkin vuonna. Turun keskustassa kävi tälläinen söpö tapaus: Mä oon just ostanu iison Monroe-paidan Bazaarista ja me venaillaan mun seuran kanssa sitä festaribussia, kun joku turkulainen huutaa mun perään "Monroe". Mä huusin sen perään ja näytin rockmerkkiä. :D Ollaksemmme reiluja, mä näytin rokkimerkkiä kans yhen bussin perälle jossa oli iso Michaelin naama. ** Ruississa mä jopa yritin tehdä rauhan eturiviin työntyneiden känniakkojen kanssa ja ne ei yllättävästi työntäneetkään mua mihinkään siitä, mutta kyseli lämpimikseen tyhmiä. "Jännittääks sua?" NO EI TODELLAKAAN, muuten vaan huvikseni tärisen tässä. Niillä festareilla onnistuin päätymään niiden virallisen (Facebook-)sivun kuvagalleriaan kolmeen(!!!) kertaan. Hurts oli jostain järjettömästä syystä vika esiintyjä, ennen Makkosia ja anteeksi kun sanon, mutta ihan hirveää paskaa. Ja Michael Monroe-bändi ja Ruisrock on tunnetusti sellainen yhdistelmä, että alta pois kaikki vitun Hurtsit ja muut. Settilista edelleenkin se sama. Muistan siitä sen vartin encoren joka tuntui helkkaristi pitemmältä, siis hyvällä tavalla. Qstock oli nyt viikko sitten. tai siinä vaiheessa kun kaikki tän lukee niin siitä on viikko. Se oli hyyvin jännää. Se oli ensinnäkin mun eka kerta Oulussa, ikinä. Tänä vuonna mun siellä asuvat sukulaiset heräsi siihen, että asuu festaripaikkakunnalla (parempi myöhään, kun ei milloinkaan). Mun täti on ensinnäkin mahtavan valoisa ihminen, se kyseli kaikkea hienoa ja oli kiinnostunu mun tatuoinnista, sain selittää sen tarinan kahdestikin. Ja kuka oli suunnitellu Qstockin ohjelman? Pmmp ennen Makkosia, okei, ihan hyvä bändi, mutta oikeesti, eturiviin yrittäminen on hankalaa, kun siellä oli oikeesti lapsia ja aikuisia, ja väriläiskiä. Siellä oli kanssa mun ja Nancien jengin jälleennäkeminen. Nehän suorastaan puolusti mua ja oli ihanan kilttejä. Äiti käy kysymässä niiltä Liimaa ja mua nolottaa, sit myöhemmin Nancie tulee pyytelee multa sitä Liimattomuuttaan anteeksi ja sillä hetkellä, kun mä käännyn puhuu sille, JOTKUT IDIOOTIT TYÖNTYY MUN PAIKALLE ja mä olin ihan upset, kun edellinen yö meni oudoissa tunnelmissa, meinasin jopa painua vittuun koko paikasta, mut sitten pelastava enkeli-Nancie tarjoo mulle paikkaa niitten vierestä, minkä tietysti otin vastaan, koska aww. Keikka oli ihana, taas. Ja koska olin Nancien kulmassa, sain hienoja kuvia Dregenistä ja Samistakin. Monroe juoksee ohi kolme kertaa ja vasta lopussa heittää ne femmat. ja mulla oli tunne, että ´taas me edustetaan mediassa´, kun se toimittajajengi tuli siihen lähelle kuvaamaan. Ja nyt vaan odotetaan levyä ja toivotaan syksyn kiertueen olevan pitkä ja alkavan kohta. Mutta mä tästä menen. C ya on tour ja myöhemmin täälläkin.

Otsikoton tajunnanvirta, jonka muutama ihminen allekirjoittaa

Yksi sana, joka ei ole tarpeeksi on enemmän kuin totta. Rakkaus. Ikävä. Kaipaus. Kesä tulee onneksi kohta. Festarit. Tutut ihmiset. Tutuimmat keikkapaikat. Rakkaat. Ystävät. Meidän porukka. Ryhmä, johon kuuluminen on elämä. Se nimi, joka on tatuoitu ihoonikin. Sun kanssa mä synnyn uudelleen. Sä olet se, jonka kanssa mä selviän kaikesta. Mä rakastan sua, ja mä tiedän, että sä tiedät sen. Mä en halua `tehdä lapsia sun kanssa´, mutta mä haluan olla sun lähellä. Ne hymyt merkkaa tosi paljon mulle. Me nähdään kesällä ainakin kolme kertaa. Enemmän pitäis saada. Sanoja joita en toista. Ihmisiä,joita mä pelkään sen jälkeen kun tukka lähti. Haluan nähdä ne ihmiset ja JUTELLLA NIIDEN KANSSA. Mä olen ujo ja yksinäinen. TAHDON keikoille, se siitä.

Joskus kannattaa yllättää itsensä (alaotsikko surullisesti: Tiikerikin oppii että liika pomppiminen on liikaa)

Kävin tossa Tavastialla perjantaina "verestämässä vanhoja muistoja" eli nuoruudenidolin keikalla. Se perkele olikin edelleen mahtava ja ihana. Ja se laitto itkemään melkein ekalla spiikillä. Se on osa mua yhä edelleen. Se on ollut "olemassa", eli pinnalla melkein kymmenen vuotta. Luulin, että olis päässy eroon siitä,kun pidin siitä taukojakin. Sitten elämään ilmestyi yksi tärkeä ihminen, joka opetti monta asiaa, muunmuassa että kyseinen artisti on cooleinta maailmassa ja sen tytön takia menetin sitten sille uudestaan sydämeni. Ja sittemminhän mulla meni välit kyseiseen tyttöön, mutta Tavastian keikka ja ylipäätään se, että se kyseinen tyyppi sinne oli kutsuttu, todisti sen että siitä on "ihan ok" tykätä. Siinä vaiheessa, kun melkein täysi Tavastia söi sitä artistia ja sen live-esiintymistä melkein ekan biisin alusta, mä tiesin olevani kotona ja se tuntui tosi hyvältä. Se oli myös eka kerta kun mä en pönöttänyt eturivissä kuolemassa, vaan olin parvella. Silti tuntui siltä, että kyseinen artisti näki mut. Uusi levy menee ostolistalle. alaotsikosta tulee mieleen Doctor Who ja 10. Tohtorin kohtalonhetket, jotka tulee liian äkkiä NIMITTÄIN HUOMENNA, mutta ei saa ajatella sitä, kun laitoin sen alaotsikoksi alunperin koska Tavastian jälkeen naksahti nilkka. Tällästä erilaista keikkapostausta tähän väliin. Ps. Ostin viime tiistaina Monroekorun ja tää on niin superkaunis.

Yhden aikakauden loppu ja toisen alku (sekä miten huomiohuoramaista on tehdä tästäkin blogimerkintä) + keikkakuulumisia Virgin Oilista ja muualta

Se oli lähes normaali harmaa maanantai tämän kuun alussa. Näin maailman tutuimman nimen uutisvirrassani ja maailmani muuttui taas. Olit Helsingissä sinä keskiviikkona ja niin olin sitten minäkin. Lähdin sinne, kiitos juonittelun, suoraan koulusta. Kun saavuin paikalle, siellä oli jo tuttuja. (Siltä yhdeltä jätkältä heti älyvapaasti kysyin "Oletsä Julius?" se sano että "en, kun ___" ja sitten sen nimi hävis päästä, jonoympyröistä tääkin jätkä oli tuttu) Se päivä toteutti yhden pitkäaikaisimmista haaveistani. Pääsin kanssasi halaamisetäisyydelle yhden yhteiskuvan ajaksi,enkä tämän tajutessani osannut enää hillitä itseäni. Se kesti ehkä kymmenisen sekuntia, mutta on ikuisesti muistoissani (ja Facebookissa). Siitä kymmenen päivää ja oltiinkin jo jonossa Virgin Oilin edessä. Sielläkin oli jo siinä vaiheessa jonoympyröistä tuttuja ihmisiä, kun sinne saavuin, taksilla oven eteen tuntien itseni ihan täydeksi ääliöksi, kun yleensä kyllä tiedän missä Virgin on, nyt "Petti suuntavaisto". Se oli niitä harvoja keikkoja, kun olin kyllä hienosti eturivissä, ennen keikan alkua, mutta keikalla, kun huomasin seisovani "väärän" ihmisen (eli Samin), edessä vaihdoin paikkaa ja se oli byebye eturiville. Itse keikka oli ... mahtava as always, mutta yksi keikka, yksi ainoa show, kun on totuttanut ittensä Tavastia-viikonloppuihin. Siitä jäi "Tässäkö tää nyt oli"-fiilis. Plus takana kännäävät kusipäät vei mun ilman, eli meinasin pyörtyä peräti kahdesti. Ensin sain vettä ja sitten toisella mut vaan riivitään ylös sieltä lattialta (vihaisen naisen ääni sanoo "NOUSE NYT YLÖS SIITÄ"). Muistan keikasta väläyksiä ja uuden upean avausbiisin. Rakastan uutta sinkkua, se kumartaa menneille ja näyttää, että nykyisellään bändi on enemmän, kuin osiensa summa. Ja videolla vilisee tuttuja sarjatulella, varmaan bongaisin itsenikin, jos tarpeeksi tarkkaan katsoisin. Niinkuin kiteytin jossain, "Tiimi on vihdoin tajunnu, että bändin vahvuudet ovat sen live-esiintymiset ja Monroen slovareihin pehmenevä ääni". Uusi sinkku auttaa jaksamaan kesään. Horns and Halos on levy, jota odoteltiin jo täksi kevääksi ja sitten ylempää ilmoitetaankin, että "sori, odotus jatkuu". Virgin Oilissa kuultiin Horns and Halosin nimibiisikin, jonka aikana muistaakseni ajattelin jotain tyyliin "jee, lisää uusia biisejä". Keikalla nähtiin tavaramerkkikiipeilyäkin. Sanoin keikan jälkeen, että "ei se mikään Tavastia ollu, mutta mahtava keikka". Ja sitä se oli. Keikan jälkeisenä sunnuntaina, josta on siis nyt viikko, olin vajonnu siihen samaan aikaan kamalaan ja mahtavaan "Millään ei ole väliä"-pilveen mikä aina edeltää keikanjälkeisangstia. Ennen keikkaakin olin jo kauan tienny, että "hiukset lähtee seuraavan keikan jälkeen" ja näin sitten kävi. Iskä leikkasi ja äiti halusi videoida. Iskä kyseli, että "Ootsä nyt ihan varma" ja kiljuin olevani. Se tunne, kun se koirien trimmaamiseen suunniteltu laite kuulostaa ihan tatuointikoneelta siinä korvan juuressa. Näin, kun hiuksia tippuu alas. Tunsin sen koko ajan ja se tuntu tosi oudolta. Siitä on viikko ja oon saanu enemmän positiivista, kuin negatiivista palautetta. Tosin näitäkin ääliöitä löytyy. "Rakastan ihmiskuntaa aina välillä. Okei, mulla on millin siili nyt, mutta oon mä silti tyttö. Kaks tyttöä istuu viereen junassa, huomaa mun siilin ja sit mä oletan, että mun kynnetkin ja heti mä olen "transformers" ja poika. Siinä ne tyynesti keskustelee musta, niinku mua ei oliskaan. Meinasin tukehtua nauruuni ja se toinen huomaa ja kommentoi "Vai että hymyilyttää poikaa" Sitten olen hiljaa Järvenpäähän asti, pyydän niitä väistämään ja sitte sanon, ennen kun ehdin estää itseäni, että "sitäpaitsi mä olen nainen". :D Ihmisten shokeeraaminen on kivaa ja kyllästyin tukkaani." (näin minä heti viime sunnuntaina) Keikan jälkeisenä maanantaina (josta nyt kirjoitushetkellä on lähes tasan viikko)oli oli hirveä ja jätin koulun väliin. Mikä osoittautui fiksuimmaksi vedoksi hetkeen, kun vanhalla tutulla nimellä ja sen kiistattomalla aisaparilla (eli Michaelilla ja Samilla) oli radiopäivä. Se päivä meni sitten lähinnä sängyssä maaten, teetä juoden, urpoilla hehkutuksilla kavereita kiusaten ja "Monroen perässä juosten", kuten asian hienosti kiteytin. Tähän loppuun omistan tämän yhdelle energiselle tarmonpesälle, joka tätä on jo kauan venannut. Henkilölle, joka tätä pyysi. Henkilölle, jonka ajoittaista hullua intoa kunnioitan. Henkilölle, jota saanen vielä joskus kutsua ystäväksi. Henkilölle, joka missasi Virginin. Nancielle. Rock like fuck. ja <3

Juttua sekä siitä,että tästä ja tuostakin ja epätoivoisia yrityksiä herättää levypostaukset henkiin

Moi. Neljä päivää. NELJÄ PÄIVÄÄ. hulluuteen, bändiläisten näkemiseen, edessä seisoskeluun, kun "EI OLE KYLMÄ KUN SITÄ EI AJATTELE". Neljä päivää. ** Hirveä ikävä yksiä ihmisiä, jotka lukee tätä todennäköisesti. Ne oli ja on kai edelleen Lontoossa. ** Michael on seotuttanut mua koko kevään, keikka selvis vasta vähän aikaa sitten ja se on sit lauantaina. Ja perjantaina tulee kesäsinkku (levy tulee syksyllä) ja sen video. Ja huomennakin selviää jotain. Kevään tulon huomaa jo lumen vähyydestä, onneksi. ** Oon päättäny mennä sittenkin Ruissiin, päälle olis tullu Lontoota, mutta kuten eräät hyvin tietää Monroet menee kaiken edelle. ** Viime keskiviikkona, melkein viikko sitten, oli korusarjan julkistamistilaisuus, jonne menin, vaikka sinä aamuna oli hassu fiilis koko asiasta. Siellä nähtiin tuttuja ja jonotettiin. Ja koska mun unelma oli kauan ollut halata Michaelia, näin siitä jopa joskus untamikä ei liity tähän yhtään, niin nyt olen sitten halannut sitä. Ja siitä on kuvakin. Se oli yks mun elämän oudoimmista hetkistä. Muistan, että tyrkkäsin järkkärille kamerani, kysyin Michaelilta, että kai se antaa yhteiskuvia, sitten one thing let to another ja seuraavaks huomaan halaavani sitä, aika semilujaa. Kuvaa tulee joskus,jos tulee. Ja mun on ihan pakko pyytää anteeks sitä että bloggailu on taas vähän jäänyt, lupaan parantaa tapani. Ja ens kerralla saatte vähän levyarvioita.

Kahden Jumalan Illan jälkimainingit

Mitä voi sanoa. Jäätymistä. Tuttuja ihmisiä. Väsyneitä mummoja. Pyrkimistä eturiviin. Ihmisiä vitunmoisessa kännissä. Monroe. Sami. Dregen. Karl. Steve. Sama vanha settilista. Slash. on. Slash. Kiertoradalle karannut ääni. selkä jumittaa. Aivot ei edelleenkään tajua mitään. Paras keikka aikoihin.