Yhden aikakauden loppu ja toisen alku (sekä miten huomiohuoramaista on tehdä tästäkin blogimerkintä) + keikkakuulumisia Virgin Oilista ja muualta

Se oli lähes normaali harmaa maanantai tämän kuun alussa. Näin maailman tutuimman nimen uutisvirrassani ja maailmani muuttui taas. Olit Helsingissä sinä keskiviikkona ja niin olin sitten minäkin. Lähdin sinne, kiitos juonittelun, suoraan koulusta. Kun saavuin paikalle, siellä oli jo tuttuja. (Siltä yhdeltä jätkältä heti älyvapaasti kysyin "Oletsä Julius?" se sano että "en, kun ___" ja sitten sen nimi hävis päästä, jonoympyröistä tääkin jätkä oli tuttu) Se päivä toteutti yhden pitkäaikaisimmista haaveistani. Pääsin kanssasi halaamisetäisyydelle yhden yhteiskuvan ajaksi,enkä tämän tajutessani osannut enää hillitä itseäni. Se kesti ehkä kymmenisen sekuntia, mutta on ikuisesti muistoissani (ja Facebookissa). Siitä kymmenen päivää ja oltiinkin jo jonossa Virgin Oilin edessä. Sielläkin oli jo siinä vaiheessa jonoympyröistä tuttuja ihmisiä, kun sinne saavuin, taksilla oven eteen tuntien itseni ihan täydeksi ääliöksi, kun yleensä kyllä tiedän missä Virgin on, nyt "Petti suuntavaisto". Se oli niitä harvoja keikkoja, kun olin kyllä hienosti eturivissä, ennen keikan alkua, mutta keikalla, kun huomasin seisovani "väärän" ihmisen (eli Samin), edessä vaihdoin paikkaa ja se oli byebye eturiville. Itse keikka oli ... mahtava as always, mutta yksi keikka, yksi ainoa show, kun on totuttanut ittensä Tavastia-viikonloppuihin. Siitä jäi "Tässäkö tää nyt oli"-fiilis. Plus takana kännäävät kusipäät vei mun ilman, eli meinasin pyörtyä peräti kahdesti. Ensin sain vettä ja sitten toisella mut vaan riivitään ylös sieltä lattialta (vihaisen naisen ääni sanoo "NOUSE NYT YLÖS SIITÄ"). Muistan keikasta väläyksiä ja uuden upean avausbiisin. Rakastan uutta sinkkua, se kumartaa menneille ja näyttää, että nykyisellään bändi on enemmän, kuin osiensa summa. Ja videolla vilisee tuttuja sarjatulella, varmaan bongaisin itsenikin, jos tarpeeksi tarkkaan katsoisin. Niinkuin kiteytin jossain, "Tiimi on vihdoin tajunnu, että bändin vahvuudet ovat sen live-esiintymiset ja Monroen slovareihin pehmenevä ääni". Uusi sinkku auttaa jaksamaan kesään. Horns and Halos on levy, jota odoteltiin jo täksi kevääksi ja sitten ylempää ilmoitetaankin, että "sori, odotus jatkuu". Virgin Oilissa kuultiin Horns and Halosin nimibiisikin, jonka aikana muistaakseni ajattelin jotain tyyliin "jee, lisää uusia biisejä". Keikalla nähtiin tavaramerkkikiipeilyäkin. Sanoin keikan jälkeen, että "ei se mikään Tavastia ollu, mutta mahtava keikka". Ja sitä se oli. Keikan jälkeisenä sunnuntaina, josta on siis nyt viikko, olin vajonnu siihen samaan aikaan kamalaan ja mahtavaan "Millään ei ole väliä"-pilveen mikä aina edeltää keikanjälkeisangstia. Ennen keikkaakin olin jo kauan tienny, että "hiukset lähtee seuraavan keikan jälkeen" ja näin sitten kävi. Iskä leikkasi ja äiti halusi videoida. Iskä kyseli, että "Ootsä nyt ihan varma" ja kiljuin olevani. Se tunne, kun se koirien trimmaamiseen suunniteltu laite kuulostaa ihan tatuointikoneelta siinä korvan juuressa. Näin, kun hiuksia tippuu alas. Tunsin sen koko ajan ja se tuntu tosi oudolta. Siitä on viikko ja oon saanu enemmän positiivista, kuin negatiivista palautetta. Tosin näitäkin ääliöitä löytyy. "Rakastan ihmiskuntaa aina välillä. Okei, mulla on millin siili nyt, mutta oon mä silti tyttö. Kaks tyttöä istuu viereen junassa, huomaa mun siilin ja sit mä oletan, että mun kynnetkin ja heti mä olen "transformers" ja poika. Siinä ne tyynesti keskustelee musta, niinku mua ei oliskaan. Meinasin tukehtua nauruuni ja se toinen huomaa ja kommentoi "Vai että hymyilyttää poikaa" Sitten olen hiljaa Järvenpäähän asti, pyydän niitä väistämään ja sitte sanon, ennen kun ehdin estää itseäni, että "sitäpaitsi mä olen nainen". :D Ihmisten shokeeraaminen on kivaa ja kyllästyin tukkaani." (näin minä heti viime sunnuntaina) Keikan jälkeisenä maanantaina (josta nyt kirjoitushetkellä on lähes tasan viikko)oli oli hirveä ja jätin koulun väliin. Mikä osoittautui fiksuimmaksi vedoksi hetkeen, kun vanhalla tutulla nimellä ja sen kiistattomalla aisaparilla (eli Michaelilla ja Samilla) oli radiopäivä. Se päivä meni sitten lähinnä sängyssä maaten, teetä juoden, urpoilla hehkutuksilla kavereita kiusaten ja "Monroen perässä juosten", kuten asian hienosti kiteytin. Tähän loppuun omistan tämän yhdelle energiselle tarmonpesälle, joka tätä on jo kauan venannut. Henkilölle, joka tätä pyysi. Henkilölle, jonka ajoittaista hullua intoa kunnioitan. Henkilölle, jota saanen vielä joskus kutsua ystäväksi. Henkilölle, joka missasi Virginin. Nancielle. Rock like fuck. ja <3