hupsista saatana (jonkinasteinen paluu)

 Huomasin tossa etten oo edes kirjottanu tänne sitten vuoden 2020, no nyt on vuosi -23, vaikka se tuntuuki uskomattomalta.

Sitäpaitsi nyt on syytäki kirjottaa, ku Helsingin parhaat ja ainoat Vampyyrit julkaisi pitkästä aikaa levyn.

Kuuntelin sen jo kerran läpi ja wooohoooo.

Toivon, että The 69 eyes onnistuu herättämään henkiin mun luovuuden, kun en oo ficannukaan pitkään aikaan.

Nyt eletään jo kolmatta koronavuotta, ei sitäkää ois voinu joskus uskoo.

Ihmiset vaan lähtee mun elämästä, ei onneks kaikki.

 Elämä menee noin muuten hyvin.

Kerroinko koskaan ees, että oon asunu jo aika kauan Riihimäellä?

 

Yllättäviä muutoksia ja vähemmän yllättävää angstia ihan kaikesta (koronastakin)

 Joo.

Meidän pitäs muuttaa yhteen tässä syksyllä, kun muutenkin on tilanne päällä, koska Korona.

HSL siirs mun bussin pysäkkiä ja koska raidejokeri, se oikean suunnan pysäkki on jossain muualla, kuin se, mihin hyppäsin aamulla, joten olin myöhässä tänään, enemmän ku suunnittelin, eli vedin raivoitkukohtauksen, onneks ne työäijät ei luullu, että huudan niille, tai mitä väliä sillä ois ollu, koska ei se periaatteessa ole niiden syy, mutta yllättävät muutokset oikeesti syö ihmistä.

ja ei puhuta siitä, että en ees muista millon kirjotin viimeksi, nyt oon täällä.

Muuten elämään ei kuulu oikeen mitään, koska Aasiasta tullu vieras, eli tämä hemmetin tauti perui kaiken.

voikun tää loppuis.

Oon näköjään ruvennu kuuntelemaan Beatlesia, eikä siinä mitään vikaa ainakaan toistaiseksi oo.

otsikossa mainittu angsti taas johtuu siitä, kun tällee syksyllä tulee mieleen aina ne vanhat töpeksityt ystävyyssuhteet.

Sami ilmeisesti on kaikessa hiljaisuudessa luonut sarjakuva-albumin lapsille muovin vaarallisuudesta ja sitä rataa, oli aamutelkkarissa, aika hienoa, kun maailman tilanne iskee luovaan alaan aika paljon.

Bändit ei pysty keikkailemaan, kun isot massatapahtumat, niinku festarit ja jäähallikeikat on peruttu, koska yli viidensadan ihmisen kokoontumiset kiellettiin, ettei tauti leviä, ymmärrän toisaalta, kun siihen on kuollu tosi paljon ihmisiä ympäri maailman.

äidilläkin epäiltiin koronaa, onneksi turhaan.

myönnän että oon itekin vähän masentunu, mutta yritän silti löytää joka päivästä jotain positiivista, tänään ainakin:

Ehdin syömään aamiaisen kotona, nän Samia telkkarissa aamulla, pääsin kuitenkin töihin, sain hyvää kanasoppaa.

tommosia semipieniä, mutta jotain nyt silti, pointtihan on se, että jotain silti.

Positiivista päivää.

Kela ärsyttää, musiikki on edelleenkin hyvää ja muru tuli vihdoin takaisin

Tänään on parempi päivä, kuin hetkeen, mikä johtuu osittain pupusta.
Sain tuliaisiksi kirjan, joka lupaa sisältää Maailman Söpöimpiä Eläimiä ja sulin.
Tuitelitui.
Ja ai niin, mun pitäs hakea randomtukea x Kelasta ja joku lääkäri on kirjannu mulle ADHDn, joka ei pidä paikkaansa ja silti se piti kirjata siihen tukihakemukseen, eli mä sumutan Kelaa, enkä tykkää yhtään.
Also huomenna kymmenen päivää siihen ku Monroen One Man Gang ilmestyy.
Niinku MITÄ?
Ehkä mä en nyt vielä mieti sitä.
Kirjalla menee niin, että mun molemmat muistitikut on käytössä ja just tallensin niille ne jutut, mitkä sinne kuuluu.
Edelleen haluan sinne terapiaan juttelemaan jonkun kanssa vaikka kerran viikossa, koska muuten hajoaa pää, eikä siitä tykkää kukaan.
Koska tietenkin kirjotan yhtäaikaa muutakin kun kirjaa, niin nyt syksyllä tuntuu luonnolliselta kirjottaa niin paljon fanfictionpuuroa ku jaksaa, vaikka ei enää oo paikkaa missä sitä julkaista.
Ehkä tosiaan teen sen ficciblogin ja sen osoitteen saa vaan ne jotka haluaa, sitten kun saan jotain kirjoitettua, yksi teksti on kyllä nupullansa jo, mutta siitä lisää joskus.
Ehkä mä muusikkoshippaamisen lisäksi voisin jatkaa näiden syntisen suloisten brittikoomikoiden shippaamista, tai varmaan jatkankin, sitten kun siltä taas tuntuu.
Tällee syksyllä sitä tosiaan pyörii mielessä kaikki vanha mille ei voi mitään enää, mutta mikä vähän enemmän vähän kaduttaa.
Toisaalta joku on sanonu, että katumus on turhaa.
Kaikki mokaa joskus jotain, mulla on menny monta ihmissuhdetta solmuun, mutta esimerkiksi muru edelleen jaksaa ja rakastaa mua ja se on tärkeää.
Mä tiedän, että äiti lukee tän ja perhe on ihan eri asia vaikka tietenkin arvostan oikeesti sitäkin, että ootte siellä.
Ois vaan kivaa, jos ois kavereita edelleen muuallaki kuin Facessa.
Mutta kun on tullu turpaan maailmalta jo monta kertaa, nii ei enää jaksa avata suojamuurejaan uusille tyypeille, jos nekin sitten kyllästyy muhun lopulta ja häipyy.
Niinsanottu oravanpyörä.
Nyt musta taas tuntuu, että oon puhunu tästäki  täällä joskus ennenkin.

Aloitetaan vaikka faktoilla

En tiedä  mitä mun pitäs olla, mutta tässä ei ole hyvä.
Täytän ihan kohta 28 ja tuntuisi, että täytyisi olla vaikka mitä, mutta en tiiä mitä haluaisin.
Joka vuotinen ikäkriisi kai, mutta tää olo on ollu jo keväästä asti.
Sen lisäks en jaksa mitään.
Yritän piristää itseäni muuttamalla itseäni aina vähän ja sitten en enää tunnista itseäni.¨
Nyt oon ottanu elämäntehtäväksi kuunnella heviä, tai siis ensin halusin "kokeilla Bodomia" ja nyt sitten mun hevipommi-Spotify-listalla on kaikkea mahdollista minkä voi laittaa hevikategoriaan, ainakin mun mielestä.
Mä tiedän esimerkiksi sen, että MCR ei oo "metallia" vaan jotain muuta, mutta se on musta huutoheviä, ainakin alussa oli.
Piti sanoa tässä merkinnässä se, että mä oon päättäny hakea apua.
En ees oo täysin varma, että mikä mua vaivaa, yritetään selvittää, meen torstaina labroihin, kaikki verikokeet kerralla, pelottaa, koska pelkään neuloja, mut pakko.
Toivon, että mussa ei oo mitään fyysisesti vialla, henkinen puoli kaipaa tukea.
Mä haluan terapiaan, juttelemaan jonkun kanssa, tai siis mullahan ois asumisessakin ihmisiä, mut tuntuu, että pitää mennä ulkopuoliselle taholle.
Tiedän, että terapian saaminen on, kiitos lainsäädännön ja tiesminkä takia pitkä prosessi, mutta oon valmis yrittämään.
Ja sit menin sinne lääkäriin koska huonon, suorastaan surkean jaksamisen lisäks mun toinen korva on humissu jo kauan, ei se osannu siihen mitään sanoa.
Tunsin itseni tosi turhaks sen käynnin jälkeen, mutta ens kerralla sanon lääkärille(vaikka ei se sama olekaan) että haluan terapialähetteen.
Tänkin takia Terapiatakuu ois tärkee asia, tajuun sen nyt, kun oon ite se, jonka pitää taas säätää Kelan tms kanssa.
En yksinkertaisesti jaksa kestää yllättäviä muutoksia.
Ei oo normaalia olla niin maassa kokoajan, että ei jaksa mennä tekemään jotain mistä itse sopi, eli kirjoittamaan kirjaa, vaikka fakta on, että kyllä mä edelleenkin haluan kirjottaa.
Jussi lähtee kohta ulkomaille vähäks aikaa yksinään, Englantiin vielä.
Oon ylpeä ja kateellinen yhtäaikaa.
Ei sais valittaa, on tässä syksyssä myös paljon hyvää, mut tuntuu silti että asiat kaatuu niskaan.
Ja kaikkia kiinnostaa vaan se, että käyn jossain, vaikka henkinen puoli on rikki.
Tätä kirjottaessa korvissa soi Northern Kings, jos joku muistaa sen.
Hyvä oli sekin.
 Syksyn hyvät asiat on ensinnäkin se, että Jussi jaksaa mua edelleen, pari hyvää levyä ja nyt sekin, että aloin laittaa itseni etusijalle, mähän olin aina se, joka yritti tukea kaikkia ja sitte päädyin kuormittamaan kavereita jutuillani.
 (Anteeks siitä jos luette viel tätä)
Nyt on mun vuoro, jumalauta.

Miten mulla niinku ihan oikeasti menee?

Tänään on taas semmonen päivä, että kaikki asiat vituttaa, vaikka kohta on loma, joka tarkoittaa seikkailua tänä vuonna vähän enemmän ku viime vuosina.
Päivi Räsänen.
Pähkinänkuoressa mua äsyttää aina, ku se sanoo yhtään mitään, vaikka se on tavallaan oikeessa siitä, ettei kirkko oikeestaan kuulu Prideen, mut se sano sen niin, että siitä voi lukea, että se on edelleenkin sitä mieltä, että homous on synti ja häpeä.
Mä oon kiukuissani.
Koska mä aina aina AINA saarnaan erilaisuuden hyväksynnästä, siitähän mun kirjakin kertoo, kunhan saan sitä eteenpäin.
Kaikilla on oikeus tehdä mitä haluttaa.
Ja kaikilla on oikeasti oikeus rakastaa ketä huvittaa.
Tätä ei rouva Räsänen halua ymmärtää, vaikka tääkin on luultavasti Raamatussa.

Ja nyt ei puhuta P.Rstä enempää.
Mulle kuuluu rahatilanteen epävarmuutta.
Mulle kuuluu tyhjää jääkaappia.
Mulle kuuluu kohta alkavaa lomaa, onneksi.
Mulle kuuluu Don Huonoja ja Michael Monroen synttäreitä (eilen)
Mä haluaisin kirjoittaa kasan sekavaa fanfictionia ja toisaalta en.
Ois kiva katsoa Rock Of Ageskin pitkästä aikaa, kun siitä on jo vuosia ja se tuli eilen telkkarista.
Jäi väliin.

Mä en muista edes, että kirjotinko tänne, että boikotoin Nelonen Mediaa nykyään.
Keväällä oli Emma-gaala.
Se oli siirretty Neloselle, joskushan se oli muualla.
Mä tykkään isoista gaaloista, mutta se jäi väliin.
Mutta!
Ensinnäkin syy boikotoida kyseistä paskalafkaa on, että siellä Emma-gaalassa siis Nelonen palkitsi Nelosen artisteja ja kaikki tämä tuli Neloselta.
Ja siis sekin, että sama artisti sai lähes kaikki palkinnot.
Plus, että Nelonen media on siis iso mediatalo, joka omistaa monta radiokanavaa, sen tv-kanavan, lehtiä ja festareita.
Tästä tulee ongelma siinä vaiheessa, kun kyseinen  monipäinen  hirviö alkaa boikotoida jotain artistia, kun tämä lähtee niiden ohjelmasta.
(Jos joku arvaa, että puhun Monroesta, niin voi kyllä)
 Mua pelottaa Monroen puolesta, että sen seuraava levy ei myy mitään, kun se ei ole esim. Ruisrockissa, missä on monta kertaa ollut.
Siis oikeasti, jos se ei soi Radio Rockilla, tai Suomipopilla, tai  niin monikaan ei tiedä, että uusi levy tulee syksyllä.
Ja jos se levy ei myy, monikaan ei osta keikoillekaan enää lippua.
Joka voi tarkoittaa, että siinä oli Monroen ura.
Ja sitten Monroe ei edes ole ainoa artisti, jota kyseinen paskalafka ei suostu huomioimaan.
Siis oikeesti, vaikka kuuntelen nykyään Ylexää, koska Radio Rock on Nelosen, niin mua ärsyttää ettei pienet artistitkaan sois Rockilla.


Se, että kuuntelen nykyään sitte Ylexää, tarkottaa sitä, että kuulen hyvin paljon räppiä ja Paula Vesalaa.
Ja onneks siellä soi myös Olavi Uusivirta ja Apulanta.
Mut on mulla ikävä Rockilta muutamaa ohjelmaa ja tyyppiä.
Arvaan kyllä, että Michael tulee käymään Ylexälläkin, kunhan One Man Gang ilmestyy, mutta vois sitä soittaa siellä joskus ennenkin sitä.
 Parasta Ylexässä on aamuohjelma.

Joo, olikohan se siinä.

Hyvää kesää ja lupaan tulla takas, joskus.

PAINEET ja lomasuunnitelma alkaa hahmottua (WOOOO)

Moi.
otsikko on totta.
Eli vaikka mä tiedän, että ihmiset tuskin uhraa mulle ja mun toiminnalle, tai toimimattomuudelle ajatustakaan, niin mua silti ahdistaa ajatella, että joku ajattelee musta yhtään mitään.
niinku vaikka sen mun kirjan kanssa, siitä kuoli kiintolevy tässä hiljattain ja nyt en jaksa heti aloittaa alusta ja sitten paineilen sen kanssa, kun yhtään kukaan kysyy siitä mitään.
Sekin paineistaa, että tänään on iltapäivällä palaveri, kun en tiedä mistä siellä puhutaan.
Oikeasti harkitsin, että tekisin uuden blogin, kun täällä on muutama tyyppi lukijana, joiden en haluais tietävän elämästäni niin paljon.
sen takia tästä blogista on tullu ihan hirveetä kliseehuttua.
totta on, että mielellään istuisin kotona kuuntelemassa radiota, tai podcasteja pimeässä huoneessa, mutta en voi ja sitten saan paineita ihan kaikesta, kun teen edes vähän jotain joskus.
mä en halua jäädä kotiin, kun tiedän ettei se auta mitään.
**pari viikkoa myöhemmin**
 Ehkä mä selviydyn, ainakin teen parhaani.
Mä aion lopettaa.
Kaiken.
Aion lopettaa elämästä selviämisen ja alkaa nauttia siitä, sen minkä osaan.
Viikonloppuna ostin lautasia ja olin iloinen, kun käytiin iltakävelyllä leikkipuistossa missä on myös yhdistetty kuntosali.
Tossa punaisella on mun nykyisestä päiväkirjasta.

29.5.2019 14.10

Moi.

Pitää aloittaa “KAIKKI” alusta.

Suomi voitti jääkiekossa kaiken minkä voi vuonna 2019, eli nyt jengi menee julkisille paikoille riehumaan.

Mä vihaan vihaan vihaan isoja väkijoukkoja, jos kyseessä ei oo keikka, joten en menny TORILLE.

4.6.2019 12.18

Saatanan vittuperkele, tänään vituttaa.

En yhtään tykkää tyhmistä säännöistä, oikeesti mä en todellakaan saanut edes laittaa tekstaria ruokalassa, yhtä tekstaria.

Ja sitten kun lähdin sieltä, niin siitäkin valitettiin, että mä jotenkin muka pidin liikaa meteliä, kun heitin jämiä roskiin.

AUTISMISÄÄTIÖ ON VITTU LASTENTARHA, eikä 27vuotiaan Paulan paikka ollenkaan.

Mä en tiedä kuka olen, vai olenko kukaan. Enkä tykkää yhtään mistään, mitä mukamas edustan, paitsi ehkä Michael Monroesta ja rockista.

En voi kuunnella Radio Rockiakaan enää, koska Nelonen Media lopetti Monroen soittamisen ja vain, koska Monroe meni X Factoriin, joka sittemmin sekin loppui yhden kauden jälkeen.

Itseasiassa nyt just ei sitten ärsytä yhtikäs mikään, ehkä sen paperille saaminen oli hyvä juttu.

Kirja siis etenee hitaasti, mutta varmasti.
Pääsen juhannuksena lomille ja viikonloppuna selvis, että pölähdetään heti heinäkuun alussa yhdeksi päiväksi Saksaan, josta mennään suoraan Lontooseen.
kuulostaa hyvältä.
Päätin olla ottamatta turhia poissaoloja juhannuksena koittavaan lomaan asti ja melkein heti tuli tekstari,että mun pitää olla torstaina kotona.
Koska mun tiskikone kuolahti ja siinä on ilmeisesti moottorissa joku ongelma, mutta (ilmeisesti x 2) mulla on joku vakuutus siihen voimassa, jonka Gigantti maksaa, siihen pitää (ilmeisesti x 3) vaihtaa joku osa, joka maksaa (ilmeisesti x 4) jotain 400 euroa.
Asia on  ok, jos saan sitten tietää, että mikä siinä on ja jos mun ei tarvi maksaa sitä.
Elämä on vaan kerran, niinku joku sano bussipysäkillä  viime viikolla.
Aion, niinku alussa sanon, alkaa nauttia elämästä.
Ei elämä ole kauheeta, vaikka tuntuu siltä välillä.
tänään sato vettä aamulla, mistä myös iloitsin.

"Tämä on arvaa kenen arvaa mikä jätä arvaa mikä arvaa minkä jälkeen arvaa mihin" (itseasiassa viisuista)

Otsikko on taas arvoitus, se on itseasiassa muunnelma leffasitaatista.
Mutta itseasiassa voisin puhua viisuista.
Aion tänä vuonna katsoa molemmat semifinaalit, koska vaikkei Suomi ole finaalissa, enkä siis luultavasti katso sitä, haluun silti nähdä, että keitä sinne laitetaan.
Islanti oli tosi hyvä, sain niistä jo etukäteen vinkkiä, ne on semmoinen iloinen metalliyhtye, joka yrittää kaataa kapitalismin metallilla.
Se ensimmäinen semifinaali oli melkoisen blaaah, mutta Islanti oli hyvin kaivattu väriläiskä.
Siis ei puhuta sitä, että Suomen viisuedustaja oli aika söpö, Sebastian Rejman keräs Twitterissä "onpas se kuuma"-kommentteja ja mä sanon vaan, että Iina Kuustonen on onnekas mimmi.
Haluun tietää, että onko torstain semifinaalissa Iso-Britanniaa ja jos on, niin pääseekö ne sinne Superfinaaliin.
Aikoinaan Iso-Britannialla oli monta kertaa tosi humoristinen ote, mikä mun mielestä oli pelkästään piristävää.
Niin  ja jos puhutaan vielä viisuehdokkaista, niin mun mielestä se edellinen linja siitä, että kuka tahansa voi hakea sinne, eikä näin, että yhdeltä artistilta tulee kolme kappaletta joista äänestetään, koska Suomi ei tajua äänestää sitä oikeasti hyvää biisiä sinne.
Viime vuonna Saaralla oli Queens ja Monsters ja se kolmas, mun mielestä sinne olisi sopinu se Queens, Suomi äänesti Monstersia (muistaakseni) ja vaikka se oli finaalissa, se jäi tosi hännille.
Tänä vuonna Suomi äänesti sinne Look Awayn ja kuulin niistä muista pätkiä vasta eilen, ne oli taas parempia.
Vaikka Suomi ei ens vuonna lähettäiskään Viisuihin jotain metalliöriöribändiä, niin mun mielestä se viisubiisin etsintäkilpailu pitäs avata mahdollisuudelle, että sellaisetkin voi sinne yrittää.
Nyt on viisukrapula, koska vaikka useat sanoi jo etukäteen, ettei Suomi tuu pärjäämään, niin mä kuitenkin toivoin, että oltais finaalissa, nyt siis väsyttää.

Hirveän pitkä otsikko, koska niistähän mä oon "tunnettu" (sori tauosta, tadaa)

Joo.
Musta tuntuu, että aina tässä blogissa pyydellään hirveästi anteeksi kaikkea, melkein jopa olemassaoloa.
Aion lopettaa sen.
Viimeks kun kirjotin, olin tosi blääh, nyt en oo niin blääh, vaikka edelleen vähän ärsyttää olla minä.
Tänään olin todella myöhässä, mutta raahasin perseeni paikalle ja sitten ärsytti, koska olin NIIN myöhässä.
Tätä kirjottaessani kuuntelen vihdoinkin Spotifyyn laitettua Auta Antti-podcastia, vaikka se vasta onkin todella mainstreamia, koska se on kirjaimellisesti jokaikisessä nuorten ihmisten Youtube-kanavalleen postaamassa videossa.
Mua vittu ärsyttää kaikki määritelmät.
Kuka päättää mitä pitää olla, tehdä, mihin pitää elämässä mennä, paitsi jokainen itse.
MIESTEN DÖDÖ, NAISTEN DÖDÖ, EIKÖ VOI OLLA VAAN DÖDÖ, KUN SUKUPUOLI ON ILLUUSIO, JOKAISEN PÄÄTETTÄVISSÄ JA MUUTENKIN TOSI WIBBLY-WOBBLY-JUTTU?!
Onko mun blogista tullu tai tulossa kanava purkaa vitutusta?
Onko tää hyvä juttu?
Mä tiiän, ettei tätä lue kukaan, ainakaan se yks ihminen, joka aikoinaan luki ja kommentoi tätä, mutta ehkä se on hyvä.
Vaihdan aihetta:
Elämässä perseestä ei ole esimerkiksi se, että mulla on helvetin hieno sateenvarjo tätä nykyä, kun edellisestä meni kahva paskaksi.
Sekään ei ole perseestä, että yhdeltä mun lempi-ihmisistä Suomen musiikkikentässä tuli just levy.
Kyllä, mä puhun Ellipsistä.
Viikonloppuna oli Record Store Day, me käytiin Hakaniemen Levykauppa Äxässä, josta mä ostin Ellipsin Yhden Naisen Hautajaiset, Reino Nordinin Cara Mian, Ville Valo & Agentsin saman nimisen levyn ja Leijonakuninkaan soundtrackin suomeksi.
Tulin tosi iloiseksi Ellin levystä, koska joo, mä tykkään Ellistä ja Haloo Helsingistä.
Mun mielestä Haloo Helsingin paras biisi ei välttämättä ole Maailman toisella puolen, koska liiallinen radiosoitto pilas sen hetkeks multa, mut nyt mä voin jo kuunnella sitä, kun se on Haloo Helsingin livelevyllä jopa koskettavana versiona.
Olin aikoinaan sitä mieltä, että Haloo Helsingin paras biisi on Vieri Vesi Vieri.
Ellips on vähän erilaista musaa kuin Haloo Helsinki, mikä on tietenkin virkistävää.
Ja lupaan sanoa levystä enemmän, kun oon kuunnellu sitä enemmän, kuin kerran, mutta mulla on oikeesti Spotify-listakin nimeltä Olisinpa Elli Haloo ja mun mielestä Elli on tosi hyvä tyyppi ja sillee samalla tavalla herkkä, kuin mä, ainakin mulla on tämmönen kuva.
Oliko tässä nyt mitään järkeä, ehkä ei, mutta tältä tuntuu nyt.

Ystävänpäivänaatto

Joo, tiedetään että otsikko kuulostaa ihan joltain nuorten roskaromanssiromaanilta, joita tämä tyttö ahmi ollessaan teini.
Mutta joo, matkasta selvitty, kohta on ystävänpäivä, valitettavasti vaan keskellä viikkoa.
Muistan kun sinkkuna vihasin tosi kauan tosi paljon ystävänpäivää, kun olin tosi vitun yksin niin kauan ja sitten mun kaveri lähti kävelemään ja mä uskalsin lähestyä Jussia vasta melkein liian myöhään.
Mutta onneks se toinen on nyt siinä ja pysyy.
Tänään on tosi huono päivä henkisellä tasolla, tai siis kaikki vaan vituttaa vaikka ei oikeen oo edes syytä siihen.
Niin ja Olli Lindholm kuoli.
 Aloin kuunnella Tommi Läntistä äsken, ihan koska voin ja koska haluun tietää miks Tommia vihataan niin paljon.
lisäks tein Lindholm-listan Spotifyyn, mutta nyt ei ole sen hetki.
Naurattaa, että Tommilla on levy nimeltä Iltavilli, mikä kissa se luulee olevansa? :D
Niin ja sitte piti sanoa tännekin, että meen varmaan lauantaina teatteriin Jussin kanssa.
Voi luoja että Tommi Läntinen haluaa olla meemi, unohdin niin totaalisesti, että se meni yhteen suomileffaan, nyt kuulin sen tunnarin pitkästä aikaa.
siis se oli se Kulman Pojat, eli jalkapallokomedia ja helevetin hauska, vaikka en tykkää jalkapallosta.
Nykyäänhän Läntinen on jossain Saunalahden mainoksessa yksisarvisena, mikä on kyllä tosi kuvaavaa tavallaan.
 Mutta joo, vois häippästä.
hyvää huomista ystävänpäivää ja moikkamoi.

Musahölinää ja matka jännittää, eli suomeksi sanottuna kaikkea sekavaa vähemmän siistissä paketissa

Joo, en tiiä miten niin kirjotin parisen kuukautta sitten viimeksi.
Aattelin kirjottaa nyt, ensinnäkin koska kohta ei taas ehdi, kun oon perheen kanssa matkoilla, minkä mun Facebook-kirjottelua seuraavat tiennee liiankin hyvin.
ja toisekseen kirjotan, koska bongasin viime merkinnän yhden ihanan blogin sivupalkista ja tulin iloiseks.(Kiitti Jenita menkää kaikki tänne)
Nyt huomasin että mulla oli kolme eri sekalaista fiilistelylistaa ja yhdistin ne.
Nyt kun ne on albumin mukaan järjestyksessä, niin nyt just soi taas pitkästä aikaa Liisa Ihmemaassa-piirretyn soundtrack, jota kuuntelin paljon, kun olin kirjastossa harjoittelussa.
Tää lista on itseasiassa kolme listaa, joista ensimmäinen luotiin 2017, eli joo.
Vaikkei tää lista nyt ole siinä järjestyksessä, missä mä joskus tein sen, silti tästäkin tulee työskentelyenergiaa.
Siis ensimmäinen versio tästä listasta oli nimeltään "Aamuista selviämiseen, mentaaliberocca"
toisen listan nimi oli "Biisit, joista tulee voi elämä-reaktio"
ja kolmonen oli ensin "Repeatnappi pohjassa" tai jotain vastaavaa
Nyt koko lista tottelee nimeä:  Hyvää fiilistä aamuun ja iltapäivään eli aamulista, jonka voi jättää koko päiväksi soimaan 
Saa mennä kuuntelemaan, jos kiinnostaa mitä kaikkea mä kuuntelen kirjoitellessani ja muutenkin.
Suosittelen kyllä tosi hemmetin lämpimästi Spotify Premiumia, koska itse en ainakaan jaksanut mainoksia, tai sitä, että se meni jatkuvasti sekoitukselle.

Lisää tähän pakollinen Monroe-bändin kuulumiset-osio
Joo, eli Makkosten pitkä hiljaiselo on katkeamassa, ensi vuonna.
Uusi albumi tulee huhtikuussa ja sitä ennen tullaan vielä taas  jälleen Tavastialle kahdelle keikalle, ihan niinku ennen vanhaan <3
Onneks mulla on ollu tässä vähän muuta ajateltavaa, mutta välillä on kyllä meinannu seota, kun ei tienny yhtään mitään.
nyt tiedän, että uuden levyn nimi on One man gang, tai vastaavaa, kuulostaa ihan hyvältä.

Niin, mitä sulle kuuluu?
Mulle kuuluu ihan hyvää.
Olin kahdessa silmäleikkauksessa lyhyessä ja kolmas on tammikuussa.
Ensin oli kaihileikkaus, sitten irtos verkkokalvo, en edes tienny, että niin voi käydä.
Sitten niistä silmäleikkauksista tuli saikku, verkkokalvopaukusta kuukausi
Ja siten katkes työsopimus hetkeks, mutta täällä mä taas olen.
Ja tää järkyttävä pimeys on perinteiseen tyyliin meinannut saada mut kiinni jo pari kertaa, mutta yritän selviytyä.

Se matka mihin viittasin tuolla aiemmin, on siis semmonen että mennään äidin ja siskojen kanssa äidin ja iskän häämatkamaisemiin Sri Lankaan 10-24.12.2018 eli kuuden päivän päästä on herranjumala lähtö.
Kuultiin tästä ekan kerran joskus kesällä ja nyt tää tapahtuu.
Huuuu.

Semmosia.
Päivitän aina välillä varmaan edelleen, kun tulee asiaa.

Moiimoii.

Tsemppikirje itseltäni itselleni, jos vaikka joku muukin saa siitä voimaa

Sä et ole huono.
Kaikki ei vhaa sua, koska ajattelee enimmäkseen muita juttuja ja itseään.
Sä voit jäädä auton alle huomenna, mutta tuskin jäät.
Meneisyys meni jo.
Marraskuussa mennään.
Maanantaina pinkki is back.
Sä olet "Ihan ok", jos Jussilta kysytään.
Iskä rakasti sua.
Anna aikaa itsellesi.
Älä patoa tunteita
(Seuraavat kaksi lausetta on Haloo Helsinkiä)
"Avaa silmäsi ja hengitä
Vielä elossa oot!"
Ole rohkea pikku Nasu.
Sulla on oikeus myös huonoihin päiviin.
Vitutus ei tapa.
Sateenkin jälkeen tulee maailman kaunein auringonlasku.
(kirjoitettu viime viikolla)

Kirja ja lukeminen

Mun kirja on sivulla 13, se on totuus, mutta sitten itse en oo lukenu hetkeen mitään.
Taas mulla on kaksi kirjaa repussa, mut se tuntuu jäätävältä teeskentelyltä, kun en kuitenkaan kerkeä lukemaan.
Se toinen on semmonen Syitä olla onnellinen-listauskirja ja se toinen on Joe Perryn elämänkerta, jota luin paljon kun hommasin sen Hämeenlinnasta, mut sitten se jäi vähän kesken, enkä muista missä kohtaa.
Oon kärsiny lukujumista siitä asti, kun luin edelliset repussa olleet kirjat.
Musta tuntuu, että oon huono, kun en lue ja oon hidas kirjottamaan.
Haluaisin vain lukea jotain söpöä ja kevyttä tähän väliin, mutta ei mun kirjahyllyssä taida olla mitään sellaista.
Mun kannattaa varmaan taas järjestää kirjahylly(tai hyllyt, kun niitä on nykyään kaks) järkevästi ja sitten tehdä siitä video, koska ehkä se kiinnostais tiettyjä ihmisiä netissä, mutta ei oo ollu aikaa.
Kohta on toisaalta loma, eli ehkä mä ehdin.
Ainakin mä voisin tänään jatkaa ton onnellisuuskirjan tavaamista, että saan sen valmiiksikin joskus.
Mun omassa kirjassa ollaan jännässä vaiheessa, kun päästiin takas avaruuteen.
Kaikki on kyselly multa, että montako sivua siinä tulee olemaan, mut en mä oo vielä niin pitkälle suunnitellu, ainakin 15, mut en tiiä, kaikki on vielä erittäinkin kesken.
Mä oon HYVIN huono suunnittelemaan mitään ja oikeesti, kaikki on vielä hyvin kesken, en oo edes keksiny miten se ehkä loppuu, enkä tahdo alkaa kiirehtimään sen kanssa tai muuten siitä saattaa tulla todella huono ja se kiire voi näkyä, eikä kukaan halua lukea sitä.

Tässä tän päiväiset ajatukset.

Asperger ei ole kehitysvamma, eikä yhteiskuva ole selfie

Siinäpä ne on otsikossa hienosti, mun turhaumat viime ajoilta.
Oon törmännyt niin kauan keharitteluun, joskus vahingossa, joskus tahallaan, että nykyään jo sana vammainen saa mut vihaiseksi.
Enkä nyt sano, että kehitysvammaiset on yhtään vähemmän yhtään mitään, kuin kukaan muukaan, mutta itse en siis ole kehitysvammainen.
Mulla on "fucking Asperger" niinkuin jo kerran sanoin netissä.
Asperger, on hankala sanoa miten se ilmenee.
Diagnoosin mukaan aspergereilla on "yksipuoliset mielenkiinnon kohteet", sen voin allekirjoittaa, vaikken enää mielestäni puhu pelkästään siitä yhdestä asiasta, enkä nyt tässä edes mainitse sitä, kaikki tietää sen.
Joskus sanoin, että mun mielenkiinnon kohteet on musiikki, elokuvat ja elokuvamusiikki, se on edelleen tosi hyvä kiteytys.
En väitä nähneeni maailman kaikkia elokuvia todellakaan.
Tykkään edelleen osittain samoista asioista, kuin pienenä.
Pienenä katottiin siskon kanssa ihan jäätävä kasa Disney-leffoja ja laulettiin niitä biisejä myöhemmin.
Nykyään voisin sanoa, että jos jossain olisi palvelu, tyyliin Netflix, jossa olisi kaikkia lapsena nähtyjä sarjoja ja leffoja, niin olis helppoa, mutta ainakaan nykyNetflixissä ei oo esimerkiksi läheskään kaikkia Disney-leffoja.
Ja Liisa Ihmemaassa, kirja ja piirrettyversio on tosi lähellä sydäntä nykyään, taisinkin joskus kirjoittaa siitä jo, mut niin.


Yhteiskuva ei ole selfie, koska siinä on monta ihmistä.
Selfie on muutenkin ihan paska sana, voitaisin puhua vain kuvista.
Se on "selfie" vain jos se on itseotettu ja siinä on vain se henkilö yksin jossain hienossa paikassa tms.
Särähtää niin helmetisti korvaan aina, kun "Otin henkilön x kanssa selfien" EI.
älkää sanoko niin.


Aasperger vs kehitysvamma-juttuun voisin lisätä vielä sen verran, että mulla on tuttuja, joilla on kehitysvammaa, eli en sano, että ne on jotenkin huonompia kuin kukaan.
Pelkäsin pyörätuolin kanssa liikkuvia cp-vammaisia kun törmäsin ensimmäisen kerran, mutta nykyään tiedän, ettei kaikki ole arvaamattomia, tai pelottavia, läheskään.
Sitäpaitsi tunnen pelottavan epävakaita assejakin, eli ei siinä.
Jokainen on yksilö.
Mähän kovasti puhun sen puolesta, että nähtäisiin  ihminen, eikä ihmisen diagnoosia.
Diagnoosi ei ole koko totuus.

Se "olen päivittänyt yksityisyysasetukset"-juttuasia

Hei ja huomenta.
Kun perhe huolestuu yksityisyysasetuksista, ne voinee olla ihan hyvä idea päivittää.
Poistin itseni tumblrista, koska kävin siellä niin vähän enää ja sitäpaitsi siellä vaihtui omistaja.
sitten poistin kasan oikeuksia Facebookilta ja  vedin tilin lukkoon Twitterissä ja instagramissa jos haluat seurata mua, mun pitää tuntea sut.
Mitä mulle kuuluu?
En mä enää edes tiedä.
Oon melkein kipee.
Oon myös paikalla.
kuuntelen espanjalistaa, nyt just Juanesta.
Ai niin ja just kun viime postauksessa selitin, että
"En muista olinko edes missään tänä vuonna"
niin olin mä vuoden alussa Tavastialla ja marraskuussa ois Kulttuuritalo, jos vaan kerkeen ostaa liput sitten, kun ne tulee kuukauden päästä myyntiin.
Elämä on sekavaa.
Tahtoisin iskän takas, mutta ei se tuu ja se on sääli.

Oho, vuosi poissa

Oisko nyt aika palailla?
Voisi olla.
Hei.
Olen Paula ja kirjoitan lastenkirjaa siileistä, kun kukaan muu ei sitä tee ja kirjallisuus kaipaa lisää siilejä.
Iskä kuoli 17.3.2018 eli pari kuukautta sitten, en muista oonko maininnu sitä että iskällä oli aivokasvain täällä blogissa.
Oon mä vähän rikki.
Oon melkein se sam tyttö joka silloin lapsena pelkäsi yksinjäämistä ja mummon kuolemaa.
Edelleen ois kamalaa jäädä yksin.
Niin ja mun letti on nykyään pinkki, vaikka onkin haalistumassa, koska ihmiset sai päähänsä alkaa valittaa värivaurioista.
Keikkarintamalla ei kuulu mitään, en muista oonko ollu tänä vuonna missään, ehkä.
Pelottavaa miten äkkiä focus muuttuu.
Mä en oo enää viistoista, tai siis tietenkään, mut siis, nytkin kuuntelen syvien äänten soittolistaa ja just nyt Leonard Cohenia.
Viittaan siis siihen, etten oo varma, kiinnostaako Monroe mua enää, ainakaan siinä määrin, kuin aikoinaan.
Mä oon tosiaan muuttunu.
Luin just runokokoelmaa, johon oon koonnu runoja Monroesta vuosilta 2007-2010 ja ainakaan se ihminen en enää edes tahdo olla.
Olin tyhmä ja pihalla, enkä haluu edes kertoa millasta saastetta ne oli.
Ja se, että olin oikeesti antamassa sen kokoelman eteenpäin, mutta sitten neuropsykologi kielsi, se on pelottava ajatus.
Michael pitäis mua jonain psykostalkkerina, jos olis nähny ne, melko varmasti.
Siis vittu noista ajoista on kauan.
Tän blogin alottamisestakin on.
Aikoinaan muistan, kun halusin ton Pilvien yläpuolella-jutun blogin otsikoks, koska se oli Monroen motto ja hyvin sanottu.
Siis on se edelleen, mut niin.
Siis okei, hommasin uuteen farkkutakkiini Hanoi-merkin, mutta enemmän siksi, että se oli siellä, kuin siksi, että olisin etsimällä etsinyt sitä.
Mä en enää edes kirjoita Monroesta tyhmiä tekstejä, enkä oikeasti ajattele sitä joka päivä.
Mä oon tänä vuonna 27 ja ficcaus jäi.
Ainakin Monroesta kavereineen ficcaus, tai niinku, paritus on siirtyny britti-ihmisiin.
Tämä on totuus tässä vaiheessa.
Siis kyllä musta on edelleen hienoa, että Pelle Miljoonan vanha Moottoritie-levyn kokoonpano tekee kohta taas muutaman keikan, mut en enää luultavasti ole se ihminen, joka menee jonottamaan helmikuun pakkasiin, oon saanu aivot.
Jos tulee asiaa, kirjottelen lisää lähiaikoina.
heippa.

Minä musiikillisesti

Ensinnäkin täytyy sanoa, että tätä tekstiä oon vähän miettinyt aina välillä, osa teistä siellä ruudun toisella puolella tietää osan näistä jutuista, tullaan nyt kaikille yhteisesti kaapista.

Alle 12vuotiaana kuuntelin sitä, mitä nyt radiosta sattui tulemaan, muistan lämmöllä varsinkin joitain automatkoja Somerolle, kun vanhempien radiossa soi Nova.

(äiti vihasi Opuksen tätä biisiä)

Ensimmäinen keikka, jolla olin, oli jostain syystä Pikku Gn show jossain Itäkeskuksessa.

Pikku-Paula tykkäsi räpistäkin, Räjähdysvaara-levystä on hyvin lämpimiä muistoja. 

 

Itseasiassa muistan sen keikka-asian siksi, että mun piti mennä sinne jonkun ääliön kanssa, en muista meninkö, siitä oli vaan puhetta.

Biisi, jonka kaikki tietää (ehkä)

Ehkä Pikku Gn isoin biisi.

Koskettavaa.

Joo, se oli sitä aikaa, kun mulla ei ollu yhtään omaa levyä, ikinä.

Muistan mummin ostelleen välillä levyjä, muttei niitäkään liikaa ollut.

Sitten kun tuli Helmiä ja Sikoja-leffa, joka muuten iski myös, niin kuin palava pesismaila, en muista ostinko mä sen soundtrackin, vai mummo, mutta se oli mahtava.

Jos jatketaan tätä levylinjaa tässä, niin mun ensimmäinen itse ostama levy oli CMXn Aion.

En varmaan tienny mitään kyseisestä bändistä, muistaakseni, enkä hirveästi tiedä vieläkään.

Mutta yksi biisi nousi.

Owwow.

Mä olin kuulevinani tossa sitä taiteilijan tuskaa, jota itsekin koin, kirjoittelinhan runoja.

Okei, jos mulla ei ihmeemmin ollut levyjä, niin mitä mä sitten tein?

Kuulin musaa enimmäkseen radiosta ja musiikkikanavilta.

Ihan ysärillä oltiin siskon kanssa kahjona Spice Girlsiin ja Nylon Beatiin.

Voi nostalgia.

Varsinkin nykyään naurattaa toi video, ei siksi, että se olis kauhea, tai mitään, mutta se on vaan nähty liian monta kertaa.

Nää olis voinu linkata kaikki, mutta tästä mä pienenä tykkäsin ihan hirveesti.

Ja nyt kun alettiin puhua ysärinostalgiasta, niin ei voida unohtaa poikabändejä, joista se henkilökohtainen ykkönen oli Backstreet Boys.

Halloween-disko joskus vuonna nakkimakkara.

Loogisesti, mun ollessa ala-asteella vielä, Pikku G-ajan jälkeen tuli Anssi Kelan Nummela-levy, jota kaikki kuunteli.

Puistossa ja Nummela on edelleen hirveen loistavia kappaleita, varsinkin toi Nummela heittää mut takaisin Vuosaareen, jossa siis vielä tuolloin asuttiin.

Tosi harmi, ettei tästä löytynyt virallista videota.

Tässä oli pitkään mielestäni maailman hienoin huuliharppu, siis kuunnelkaa nyt sitä, tommonen herkän melankolinen. 

 Iskee johonkin todella syvälle.

En ikinä jotenkin päässy sisään Anssi Kelan hienouteen aikoinaan, mutta arvatkaapa vaan mikä tätä kirjoittaessa soi korvissa?

No Anssi Kela Nostalgia-listalta, siitähän tää tän tekstin idea osittain tavallaan kai lähtikin.

Tuli tässä mieleen, että näistäkin voisi koostaa jonkun sortin Spotify-listan, jos siellä joku haluaa syventyä näihin kappaleisiin tarinoineen omalla ajalla.

Sitten tultiin jo vuoteen 2003, jolloin telkkarit valtasi Suomen historian ensimmäinen Idols.

Mulla oli kaksi suosikkia, Antti Tuisku (josta oon puhunu täälläkin aivan varmasti jopa ihan liikaa) ja Christian Forss.

Skipatkaa suosiolla seuraava osa, jos ette jaksa, tai halua lukea tästä aiheesta.

Finalistien musavideo, jossa Tuiskukin.

No ei se englanti ole helppoa.

Siis juu, mä muistan olleeni ensin Christian Forss-fani ja sitten Antin.

Muistan nyt enemmän sen, miten menin muruiksi, kun kuulin, että Tuisku on tipahtanut.

  

Se ei loppunut siihen.

Mä olin Antti-fani, kävin kaikilla ilmaisilla Helsingin keikoilla, joita oli melko vähän kyllä.

Sitten kun meinasin jo kyllästyä, sain kaverin, joka oli Antti-fani, mahdollisimman suurin kirjaimin.

Vähän vanhempaa Anttia.

Siihen aikaan yks mun lempibiiseistä oli Antin Viilto, yritän löytää sen videon.

Ei videota tässäkään.

Niin kuin on tullu jo sanottua ja varmaan myös jotain voi päätellä siitä, että teen tai haluan edelleen tehdä videoita Tuiskusta, toisin sanoen Antti maistuu toisinaan edelleen.

En Kommentoi-levyn parhaita biisejä.

Se paras.

Se kappale, jonka myötä Tuiskun linja muuttui.

Bile-Anttia.

Vähän herkempää taas.

Olen tällä hetkellä melko koukussa tähän biisiin.

Joo, eiköhän siinä ollu tarpeeksi Tuiskua vähäksi aikaa.

Nykyään kuuntelen ihan kaikkea sekaisin.

Sillä Spotify-listalla joka soi tän tekstin alla ja antoi tähän idean, on kaikenlaista, Disney-musaa ja kaikkea mitä oon jo maininnut.

Jos nyt mennään takaisin levylinjalle, niin jossain vaiheessa mä, niin kuin moni siihen aikaan, kajahdin Tokio Hoteliin.

Vanhaa kunnon THta.

Ja seuraava oli Zimmer 483lta mun yksi lempikappale.

En edes tiedä monestiko kuuntelin tätä aikoinaan.

Muistan vieläkin sen, kun ensin PITI olla Tokio Hotelin keikka, mutta sitten Bill Kaulitzilla oli joku systeemi kurkussa.

Lopulta sitten näin THn hitosti myöhemmin.

Pitää kyllä myöntää, että Tokio Hotel oli mun syy opiskella aikoinaan saksaa lukiossa ja vaikka se oli kuinka vitun ernua tahansa, niin mä tein sen.

Nyky-Tokio Hotel on eri asia, flirttaa liikaa enkun kanssa.

 

En kerro tässä siitä, että miten löysin HRn ja MMn, oon kertonut sen tarinan niin monesti, mutta todetaan tänne, että se kokoelmalevy ilmestyy 9.6.2017, eli kuukauden päästä.

Voisin sittenkin kertoa.

Hypätkää seuraavan pätkän yli, jos ette halua lukea tästä taas, tai jos olette lukeneet tätä blogia vähänkin kauemmin.

Eli kesällä 2007 Hanoi Rocksin Fashion oli aivan kaikkialla.

Mä kuuntelin vielä sillon Ylexää, mutta se soi välillä sielläkin.

Se oli siis samaa aikaa, kuin telkkarissa oli just pyörinyt sen vuoden Idols, josta nousi ainakin nämä seuraavat seitsemän nimeä. Rest in peace Mia Permanto.

Hauskaa oli se, että sain myöhemmin tietää, sattumalta, että tuossakin videossa vilahtava Kristian Meurman oli Michaelin ja Andyn tuttu jotain kautta.

Kuitenkin siis, Ari Koivunen lauloi itsensä Idols-voittajaksi muun muassa seuraavalla kappaleella joka on hieno tulkinta.

Muistan muuten äänestäneeni Aria mummin puhelimella kaksi kertaa ja kiljuneeni sen hereille, kun Ari voitti.

Tämä liittyy Hanoi Rocksin löytämiseen miten, joku siellä kysyy?

Noh, ei mitenkään, mutta hauska sattuma.

Eli tapahtumat johti siihen, että 5.9.2007 mä sain Michaelilta, Andylta ja koko bändiltä nimmarit, kun taustalla soi tämä mahtavuus.

Itseasiassa tämä making of on hirveän viihdyttävä.

Se sitten johti siihen, että Fashion oli mun lempibiisi tosi kauan.

En tiedä onko se Hanoin paras biisi, mutta on se hemmetin loistava.

Ja juu, en oo varma kerroinko tänne ikinä mun tatuoinnin 

tarinaa, mutta siinä on yksi rivi tästä kappaleesta,tälleen ex-runoilijana lämmittää, kun levy on omistettu katurunoilijalle ja kertoo hänestä.

 

”Might mean nothing much to you, but its everything to me”

Tosi totta.

Tässä on kuvakin siitä, toi otettiin muutama vuosi sitten.

Mutta niin, voisi linkata tähän muutaman biisin Hanoin 2000-luvun tuotannosta, sitten kasaria ja siihen päälle 

Monroen soolotuotannon muutaman helmen.

Hyvin muistorikas kappale. Laitoin yhteen aikaan aina tän soimaan, jos kerkesin koneelle ensimmäisenä. Kaikkia otti päähän.

En tiedä miksi tossa on kuva, jossa on Monroen uuden bändin jäsen. Tosi kaunis viisu. Hitaat biisit on rakkautta.

Vähän punkimpaa Hanoita. En aikanaan edes tiennyt, että tästä oli musavideo. Tosi hieno tämäkin on.

Oon siteerannut tätä biisiä muutamissa yhteyksissä. Hiton hieno.

Michaelin elämänasenne ja munkin osittain.

Kappale, joka on paitsi hidas ja ihana, myös sellainen, josta näin kerran unta. (yritän näillä todistaa, että hitaatkin biisit on todella hyviä)

Lisää helmiä Street Poetrylta.

Sitten mennään siihen luvattuun kasari-Hanoi Rocksiin, tuntuu, ettei voi puhua Hanoi Rocksista, ellei puhu siitä, että niiden kaupallisesti menestynein biisi on kuulemma coveri, eli tämä.

 

Mun on pakko linkata vielä pari hidasta.

Puudeli.

Rest in peace Razzle.

Monroella on liikaa hyviä biisejä tähän linkattavaksi, mutta sitten, kun se kokoelma ilmestyy, eli alle kuukauden päästä, kannattaa ottaa se haltuun.

Ja melko varmasti, jos itteeni yhtään tunnen, tuun räjähtämään sitä ennen ja kirjottamaan siitä tänne kaikkea sekavaa.

 

Niin kuin useasti oon sanonut, kuuntelen muutakin, kuin Hanoi Rocksia ja Michael Monroen erinäisiä kirjavia bändejä.

Esimerkiksi muistan, kun ihastuin hulluna The 69 eyesiin, kun rumpalinsa Jussi ”69” Vuori tuli hyvinkin verbaalisesti julki Hanoi Rocksin fanina.

Ensimmäinen biisi, jonka kuulin Helsingin vampyyreilta oli tämä mahtavuus.

Joskus mulla oli sanonta, että mun pyhä kolminaisuus, eli superupeiden bändien kolmio koostuu Michael Monroesta, The 69 Eyesistä ja Reckless Lovesta.

Ja Reckless Loveltakin voisin linkata tähän mitä tahansa, mutta tyydytään maksimissaan pariin seuraavaan.

(biisejä tuli sitten kolme)

 

Tykkään siitä, että vaikutteet myönnetään suoraan.

¨

 

Kesäinen biisi, kun sääkin on nyt aika lähellä tätä.

Tosi hyvä biisi.

Reckless Lovessa arvostan sitä, ettei Olli Herman vaikuta oikeesti olevan ikinä pahalla tuulella, eikä aina tarvitsekaan tehdä lauluja kuolemanvakavista aiheista.

Niitä voi tehdä kesästä, naisten perseistä ja yleisestä hauskanpitämisestä.

Viimeistä edellisenä naistenpäivänä mun päässä naksahti ja loin Spotifyhin naisartisteista koostuvan listan, jonka nimeksi laitoin Vahvoja naisia, saatana, kun se oli kuvaavin.

Mira Luoti on julkaissut uuden biisin hiljattain, samoin Paula Vesala, joka esiintyy nykyään sukunimellään.

Mira Luoti on ihana ja kuningatar, kerroinkohan mä tänne siitä, kun näin hänet Tavastialla ja tykästyin lujaa, se oli vuosi sitten kesäkuussa.

Luodin ja Vesalan lisäksi listalla on myös Katy Perry ja Lily Allen, muun muassa.

Yksi Allenin parhaista.

Lily Allen ja Katy Perry ovat molemmat kauniita ja brittiläisiä nimenomaan vahvoja naisia.

Katy Perryn voin kyllä myöntää, tosiaan löysin kun Russell ja Katy-kuvio oli jo loppunu ja mä halusin tietää Katynkin näkökulman asiaan, no, sitten Katy julkaisi siitä levyn.

En sano, että Russell olis mitenkään täydellinen ihminen, ei kukaan oo, oikeesti, mutten halunnu ensin uskoa, että se ois jättäny Katya, tai varsinkaan tekstarilla.

Melko selvä viittaus Russell Brandiin.

En nyt mene kenenkään puolelle tässä asiassa, varsinkin kun se ei kuulu mulle yhtään, mutta oli Russell ja Katy kyllä kaunis pariskunta.

Sitten kaksikko Vesala ja Luoti, jotka siis olivat PMMP, mutta toimii nykyään soolona molemmat, tykkään molemmista.

En löytäny Vesalan Muitaki Ihmisii-biisiä mistään, mutta pysyäksemme kesätunnelmassa seuraavassa jopa mainitaan heinäkuu ja kesäloma, mun kesäloma on yleensä heinäkuu.

Mira Luoti on mun mielestä melko täydellinen nainen, Suomen Nina Hagen tuli joskus mieleen, mutta vähän vähemmän punk.

En löytäny Miran Meikkaavaa Messiastakaan mistään, mutta tiedän, että se on Spotifyssa, mutta linkkaan sitten edellisen sinkun.

Synkkää.

Mutta joo, oliskohan tää nyt ”valmis”?

Nähdään siis ensi viikolla.

MOI.

Lapsena halusin olla

Lapsena mä olin se tyttö, joka tahtoi maailmanmatkaajaksi, kun ei ollu ollut kotonaan oikein missään.

Sitten alle yksitoistavuotiaana mä aloin haluta kirjailijaksi aika hirveesti.

Se oli just sitä aikaa, mihin viittasin jo pari tekstiä sitten, eli sitä aikaa, kun Nalle Puhissa oli sana esipuhe, joka johti siihen, että yritin kirjottaa kasan esipuheita.

Nykyään ymmärrän, että esipuheet, jos niitä on pakko olla, kannattaa kirjottaa sen jälkeen, kun ensin on kirjottanut sen tarinan.

Sitten pääsee kirjottamaan siitä, mitä sillä tarinalla ajoikaan takaa.

Vanhemmiten on tullu muutamakin eri haaveammatti, joita olen kokeillut.

Radiojuontaja ja kirjastotäti on ääripäät, mutta niinhän se menee, en tiedä vieläkään, mitä tahdon.

Sit välillä tulee niitä ”Haluaisin olla levykaupassa töissä, tai omistaa sellaisen”-oloja, mikä lähti siitä yhdestä leffasta. (High Fidelity)

Tai sitten olis siistiä kirjottaa johonkin pienlehteen jotain Sue-lehden tyylisiä loistokkaita levyarvioita ja saada siitä rahaa.

Haluan myös joskus kirjoittaa sen lastenkirjan, vaikken oo aiheesta vielä varma.

Olisi ihan parasta kirjoittaa jotain, minkä takana voi seistä täysin ja laittaa siihen sitten nimensä.

En vaan tiedä, milloin saan aikaiseksi.

Joskus toivottavasti.

Ennen halusin antaa Michael Monroelle hänestä kirjottamani runokokoelman, mutta en tiiä, ne oli niin huonoja ja sydänverellä kirjotettua paatosta, ettei ehkä kannata.

En oo runoillu pitkään ikuisuuteen, kun ei oo aikaa tai aiheita, voishan sitä murusta kirjottaa, mutta ei oo runottanu hetkeen.

Nykyään kirjotan edelleen fanfictionia, harvoin, mutta yksi yö helmikuussa meni kokonaan siihen.

Parituksista en oo puhunu, tai puhumassa täällä, mutta sanon vaan, että ne on vaihtuneet.

Fanfictionista en tuu saamaan ikinä rahaa, mutta aion kirjottaa sitä siihen asti, kun se tuntuu hyvältä.

Tiiän kyllä, että hyvin harvat saa siitä rahaa, joten en halua saadakaan.

Kirjotan jotain muuta sitten rahansaantitarkoituksessa.

Tiesin jo yläasteella, että rahan saaminen ei oo mitenkään ainoa asia, mitä varten kannattaa mennä töihin, kannattaa myös pyrkiä sellaiseen ammattiin, jonka tekemisestä tykkää tulevaisuudessakin.

Nyt se vaan pitäis sitten löytää.

ONE FOOT OUTTA THE GRAVE

Uusi sinkku ilmestyi viime perjantaina, jonka jälkeen joku on kuunnellut sen jo tosi monta kertaa.

Se on tosi hyvä biisi, siitähän ei pääse mihinkään.

Se käytiin esittämässä telkkarissa jo perjantaina, mitä en nähnyt, mutta mitä ilmeisimmin siellä oli hullu meno, joka on kyllä mielestäni yksi Michaelin tavaramerkeistä.

Niinku jo ehdin twiitatakin ”Olin tulossa tänne riemuitsemaan siitä, että mulla on viimeinkin juustoa jääkaapissa taasen.

Mutta sitten huomasin lempibändini keksineen ittensä taas uudestaan ja RIEMUITSEN SIITÄ LIEVÄSTI HIEMAN ENEMMÄN.

Wow”

Juu, eli jos asia on jäänyt viimeaikoina hämärän peittoon, kyllä, mä rakastan edelleen Michael Monroe-bändiä, tuun varmaan aina rakastamaan.

Uudessa sinkussa loistavaa on muun muassa se, että se alkaa huikeilla kitaroilla.

Lisäksi ei voi koskaan tietää, että millainen video noin hienolle biisille saadaan aikaan, saa nähdä mitä bändi keksii.

Jos viime video kuvattiin sateisena iltapäivänä Linnanmäen vuoristoradassa, niin missähän OFOTG kuvataan, hautausmaalla?

Mene ja tiedä.

Siis oikeesti, en tiedä miksen aiemmin keksinyt kirjoittaa tästä, kun mun blogin osoitteessakin todetaan, että mä olen hullu Monroe-tyttö, niin kuin oonkin.

One foot outta the grave, joka nimenä kuulostaa pelottavasti kuoleman kanssa flirttaamiselta, alkaa tosi hyvin, hitaalla kitarasoololla.

Ensimmäisiä kertoja kun tätä kuunteli, sitä melkein vihasi, kun ”Ei se voi olla Ballad Of The Lower East Side, tai edes yhtä hyvä, kuin se, vaikka mitä yrittäisi”

Sittemmin tajusin, ettei sen tarvitsekaan, uudistuahan saa.

One foot outta the grave soisi hyvin monta kertaa repeatilla mun autostereoissa, jos mulla olisi auto, tai ajokortti edes.

Repeat-nappi pohjassa tätäkin on kirjoitettu, eikä tähän vaan helvetti kyllästy millään.

Pelottaa lähinnä se, kun täähän tulee kokoelmalle, niin mitä jos tää on sen paras biisi, vai voisiko olla?

Okei, me puhutaan Suomen värikkäimmästä ja elinvoimaisimmasta rockpersoonasta, että tuskin kyseinen kokoelma mitenkään pliisuksi jää.

Jotkut rockjäärät sanoo, että Monroen ainoa hyvä biisi olis muka Dead Jail Rock´n´roll, mutta ne on väärässä.

Ensinnäkin Dead Jail Rock´roll ei edes ole kummoinen biisi, biisinä, mutta livenä se toimii siinä, missä on, eli encoressa.

Toisekseen, kysyisin niiltä jääriltä, että ootteko ikinä nähneet Michaelia livenä, jos ette oo, älkää alottako tätä keskustelua, nimittäin livetilanne on aina Monroen kanssa niin eri asia, että ne vähän heikommatkin biisit alkaa loistaa eri tavalla, kuin muuten.

Tänään tykkään siitä kohdasta, kun kertosäkeessä on huudatuskohta ”Wont lie down for no one”

Bussissa uskottelin itselleni, että sitten, kun saan tän valmiiksi, tuun ottamaan ton repeat-napin pois päältä ja alan taas kuunnella muuta.

Saattaa kuitenkin olla, että muut biisit, tai varsinkaan artistit, ei tunnu enää samalta, eikä tuo samaa mahtavaa fiilistä, kun tää bändi ja biisi.

Tän kirjottamisen aikana tuli järkytyttyä siitä, että Ballad Of The Lower East Sidesta on muka jo kolme vuotta, tuntuu, että se olis tullu vasta lähiaikoina, tyyliin viime vuonna.

Oon ollu Monroen ja Hanoin fani syksyllä jo kymmenen vuotta, eikä vieläkään kyllästytä, vaikka välillä on hiljaisempia kausia.

Tuleepas muuten ihan jäätävä ikäkriisi, kun miettii tota, mutta kyllä, olin just täyttämässä viisitoista, kun Hanoi Rocks tuli ja räjähti mun tajuntaani.

Ja oon kertonu sen tarinan blogissa jo sata miljoonaa kertaa, mutta vois sanoa, että se oli ikimuistoinen iltapäivä.

Mähän täytän syksyllä muka jo kaksikymmentäkuusi, enkä tahtoisi ikääntyä, vieläkään.

Vaikka mulla on nykyään muutakin elämää, kuin rock-keikoilla jonottaminen ja urpojen tarinoiden kirjottaminen kyseisestä bändistä, niin välillä sitä löytää ittensä kuuntelemasta just Fashionia samalla tavalla ihan liekeissä, kuin luojan vuonna 2007.

Joo, eli kannattaa kuunnella uusi sinkku ja sitten, kun tulee video, yritän taas tehdä siitä arviovideon YouTubeen.

Nyt se on Moi.

Nähään keikoilla, ei tosin kesällä, vaan lokakuussa.