Fanitus on yksi mun ikuisuus-aiheista, mutta nyt se on taas pinnalla koska eräällä ystävälläni paloi pinna mun fanittamiseen, vaikka se on itsekin fanityttö.
Mähän siis olen fanityttö, itseasiassa aika monen asian.
Päällimmäisenä niistä on se Monroe, on ollut jo yli neljä vuotta, ja niistä alkuajoista on puhuttu jo aika paljon liikaa kaikille.
Kukaan ei uskoisi, eikä tunnu muistavan miten paljon voi olla ikävä, tai miltä se tuntuu kun on luonut tyypeistä omanlaisia kuvitelmiaan ja sitten rakastunut niihin ja niihin tyyppeihin oikeasti.
Koska siis moni tietää ja vielä useamman olisi syytä tietää mitä ilmiö ja ihminen nimeltä Michael Monroe on livenä.
RÄJÄHTÄVÄÄ TIMANTTIA.
se on se sana joka siitä tulee mieleen.
Kuuntelin viimeksi tänään vahingossa niitä vanhoja liveklippejäni keikoilta.
Eturivistä filmatessa ne videot vaan särisee aika hitosti, mutta kuka valittaaa, en minä.
Mulla on ihan totta aika helkkarin ikävä sitä että mä näen sen taas livenä.
Se tapahtuu vasta marraskuussa, mutta onneksi tällä viikolla on Dave Lindholmin ja Andy McCoyn yhteiskeikka, jota on sitäkin odotettu aika kauan, koska se katkaisee tämän tuskaisan pitkän keikkatauon.
Vaikka tämähän ei vie Michael-ikävää pois, koska näin sen viimeksi heinäkuussa ja olen näkemässä sen seuraavaksi Marraskuussa niin tässä välissä ehtii taas tulla kahjoksi ikävästä, mikä ei ole kiva.
Ikävän huomaa siitä, ettei pysty ajattelemaan hirveästi asioita jotka EI liittyisi Monroeen, niistä unista, siitä että se tietenkin tulee kaikesta mieleen ja siitä, että yrittää saada Hanoi-Raamattua luettua loppuun ennen kuin Monroe-Raamattu tulee.
Tämä nyt meni Monroettamiseksi taas mutta..
stay tuned for something else later on today.
bye.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti