Pakko kai sanoa tää ihan sillee, ku se on.
Mulla on se taas.
Se, kun voi ja osaa vaan kuunnella musiikkia, joka on tai ainakin tuntuu täydelliseltä.
Dingo tuli taas takavasemmalta, kun äiti siivos kaappeja.
ja mä Päätin kuunnella sitä koko viikon, okei, nyt on sitten jo keskiviikko, mutta herranjestas, kun pääsee yli Lähetysssaarnaajasta ja muista hiteistä, siellä kaikkien tarttuvien kertsien ja jäätävien kitaravallien alla on ne oikeasti hyvät ja koskettavat biisit, niinku esimerkiksi Perjantai.
Anteeksi hirmuisesta tauosta blogin kanssa, yritin kirjottaa viime vuodesta sen Pähkinänkuori-postauksen, mutta sitten se jäi kesken.
Viime vuosi oli kaikin tavoin parempi, kun edellinen, se voidaan ainakin sanoa.
Löysin rakkauden ja hylkäsin Monroen.
Olin elämäni ensimmäisessä conissa ja se oli kivaa.
Vaihdoin vuotta Riihimäellä ja sain halin.
Ja niin edelleen, mutta siis kaikki on kivasti.
Jee.
Voisin mennä takas kuuntelemaan Dingoa ja luvata kaksi asiaa:
1. En hehkuta Dingoa hirveän kauhean kamalasti ympäriinsä.
2. Kirjotan ens kuussa enemmän.
Se on Moi.
